Kiwi Christmas

Oli ihana joulu, sanoisinpa, etta niin uusiseelantilainen kun olla ja voi. Joulupaivana oltiin meren rannalla asuvien sukulaisten kanssa grillaamassa, tapanina lounaspiknikilla rannalla ja loppupaiva mummon uima-altaalla. Eipa ole koskaan ennen tarvinnut tapanina aurinkorasvan kanssa latrata. Bensemannien suku on alkujaan lahtoisin Saksasta, joten lahjat avattiin saksalaiseen tapaan jouluaattona, ei siis jouluaamuna kuten taalla yleensa. Sain isantaperheelta niin paljon lahjoja, etta vahan nolottaa. Ei niiden nyt mulle olisi tarvinnut...
Monet motuekalaiset olivat koristelleet koko talonsa jenkkityyliin varikkain jouluvaloin, joista ei tosin paljon ollut iloa, kun pimeaa tulee vasta yhdeksan jalkeen. Huvittavan monet joulukoristeet ovat talviaiheisia, lumihiutaleita ja lumiukkoja, vaikka lunta nakyy vaan seudun korkeimman vuoren, Mt. Arthurin huipulla.

Totta kai jouluna tuli koti-ikava. Luulin, etta ei olisi tullut, kun joulu taalla on niin erilainen. Kun katseli pienia lapsia ja hymynaamoja, kun paketista paljastui skeitti- ja potkulautaa, niin tulihan siina omat perhejoulut mieleen. Koti-ikavasta huolimatta oli aivan loistava joulu, lammin ja rauhallinen.

Joulurauhaa

Once a year all the nations of the world come together and kneel down in front of the new born Saviour...

Olisikin niin. Joulun sanoma on rauhan sanoma, kuunteleeko sita kukaan?

Edessa ensimmainen joulu poissa kotoa. Eilen paasin ensimmaista kertaa joulufiilikseen. Anglikaanikirkossa laulettiin joululauluja urkujen saestamana kynttilanvalossa. Kirkon ikkunat oli teipattu jatesakeilla umpeen. Keinotekoista, mutta kylla se toimi. Ilta-aurinko, helle ja joulu ei vaan mun mielessa suostu kuulumaan yhteen.

Perhetilanteen kannalta loistouutisia. Tama "valiaikaisperheeni" lupasi, etta saan jaada tanne. Olen tasta kylla tosi onnellinen, perhe on niin loistava, parempaa isantaperhetta ei voisi loytaa. Nyt jo tunnen olevani osa perhetta ja osa perheen arkea. Muutenkin nain joulun alla on tullut valtava "kuuluvuuden" tunne, tunnen etta kuulun tanne Motuekaan. En ole enaa vaan joku lapikulkija, vaan aidosti kuulun.

Rauhallista joulua sinne Suomeen. Syokaa paljon pipareita ja saunokaa munkin puolesta.

Kiitos!

Valtava kiitos kaikille, jotka kirjoitti siihen ystavakirjaan, jonka Anni(?) lahetti mulle. Pienena mulla niita aina oli, mutta ei mulla koskaan ollut niin paljon kavereita, etta olisin saanut sellaisen tayteen. Ja nyt ei edes kaikki mahtuneet itse kirjaan! Ihana tietaa, etta ei mua siella ole unohdettu. (Kyllahan ma sen tiedan, mutta muistutuksia on kiva saada.) Erityiskiitos niille, jotka olivat paivitetyn kuvan lamaisseet sivullensa. Kaikki on kovasti kaunistuneet. (Juho ja Aapo nuorentuneet varsin mukavasti.) Mikolla ei selvastikaan ole puheenjohtajuus noussut yhtaan hattuun, noyryyshan se on johtajan tarkeimpia piirteita. Kiitos Christalle lomanvietto-ohjeesta: "Jumala mielessa ja housut jalassa." Pidetaan.

Hetken taival

Kotoa kuului huonoja uutisia. Isoisani oli joutunut sairaalaan ja ne oli luulleet, etta se on menoa nyt. Kuin ihmeen kaupalla tilanne kaantyi paremmaksi ja isoisa toipunee.

Mita on tama elama ikuisuuteen verrattuna? Vaikka maalliseen vaellukseemme mahtuu paljon, miten lyhyt se silti onkaan. Vasta kun ymmartaa jonain paivana kuolevansa, alkaa arvostaa elamaansa ja vasta kun arvostaa elamaansa voi todella alkaa elaa. Paivamme ovat rajalliset, joten ei haaskata niita vihanpitoon ja anteeksiantamattomuuteen.

Mita sa haluat elamaltasi? Mainetta ja kunniaa, jotta tulevatkin sukupolvet muistaisivat sut? Rahaa ja rikkautta, jota oma elamasi olisi mahdollisimman mukavaa?
Milta tuntuisi naiden sijaan se, etta voisit vanhana katsoa elamaasi ja olla siita ylpea? Milta tuntuisi kuolla tietaen, etta sun ansiostasi maailma on vahan parempi paikka?

Ela tanaan niin, etta voit olla siita huomenna ylpea.
Kerro jo tanaan rakkaillesi se, mita aioit sanoa huomenna.

Teinit!

Miksi teini-ikaisten pitaa olla niin hankalia? Miksi kaikki pitaa tehda mahdollisimman vaikeaksi? Miksi asioista ei voi puhua suoraan ja miksei vaarinkasityksia voi korjata ennen kun ne paisuu kohtuuttoman suuriksi? Argh. Olen saanut tarpeekseni ainaisista spekulaatioista siita, etta kuka on kenenkin kanssa, erosiko ne nyt vai ei, ollako vai eiko olla ja kuka sanoi mita. Miksi se joku kertoi mulle yhta, sulle toista ja teki kolmatta? Kuka oli missa bileissa ja teki mita kenen kanssa? Luulin, etta ei tarvitsisi enaa tallaisten juttujen keskella elaa. Jotkut tuntuu olevan 13-vuotiaita kolmekymppisiksi asti... Ei kai auta kun pysya ulkopuolella ja yrittaa vaan nauraa.

Itsenaisyyspaiva ja muita uutisia

Tanaan on Suomi ollut itsenainen 90 vuotta. On hienoa olla suomalainen. On hienoa, etta voi olla kotimaastaan, sen historiasta ja saavutuksista ylpea nain kaukomaillakin.

Sitten paivan muihin aiheisiin. Uutta isantaperhetta ei ole viela loytynyt, mutta saan majailla nykyisessa perheessa ainakin kesaloman ajan, eli helmikuun alkuun asti. Ei siis tarvitse muuttaa vahaksi ajaksi Nelsoniin, mika helpotus. Lisaksi tama perhe on aivan loistava, vanhemmat ja kolme pienta poikaa, vanhin seitseman. Ei ole vilinasta puutetta, toisin kuten edellisessa kodissa. Postia ja niita valtavia joululahjapaketteja saa laittaa osoitteeseen:

-----

Ruoho palaa

Ma olen kuullut paljon juttuja siita, kuinka Motueka on aikamonen huumepesa. Aiemmin en ole sita muuten nahnyt, mita nyt muutama satunnainen ruohopollyssa oleva rastafari kavelee vastaan High Streetilla. Ilmeisesti puheet eivat ole pelkkaa puhetta, nyt muutama koulumme saksalainen vaihtari on lomatekemisen puutteessa keksinyt taman jalon heinan (ja sen paivittaisen kayton). Kylla nauraa meikalainen mehevat naurut, kun jaavat kiinni ja lentavat seuraavalla koneella kotiin. Hah! Motueka on alyttoman pieni kaupunki, kaikki tuntee kaiken ja kaikki tietaa kaikesta. On siis vaan ajan kysymys... Idiootteja, ei kay yhtaan saaliksi. Kylla siina sitten aitinsakin saa haveta.

Young and free

On kesa. Varsinainen koulu loppu ja menossa koulun jarkkaamat vaihtareiden aktiviteetit siksi ajaksi kun muut raukat vaantaa kokeita. Kavereiden kanssa vietetaan rentoa kesaa. Mun ongelmani on aina aiemmin ollut se, etten koskaan ole tyytyvainen siihen elamantilanteeseen, jossa olen. Aina haluan olla vahan vanhempi ja vahan fiksumpi. Nyt, kenties ensimmaista kertaa, olen tyytyvainen siihen, mita olen juuri nyt. Ma olen nuori ja vapaa. Mulla on kaikki hyvin, eika mitaan oikeita huolenaiheita. Ma olen taalla, kauniissa Uudessa-Seelannissa ja mulla on ystavia. Olen vapaa opiskelun paineista eika mua stressaa mikaan. Tulevaisuus aukeaa edessa taynna mahdollisuuksia ja olen uskaltanut alkaa unelmoida.
Vietan elamani parasta aikaa.

Olen vapaa ja vastuussa vain itsestani. Tallaista vapautta en ehka koe enaa koskaan. Kun palaan, mun pitaa todella keskittya opiskelumaailmaan ja sen jalkeen tyoelamaan. Siita alkaakin se loputon kaavakkeen tayttaminen ja tilaston tekeminen.

En enaa koskaan ole nuorempi kuin tanaan.

Suomalaisen suru

Jokelan tapahtumien myota ymmarsin, kuinka olen irrallinen suomalainen keskella Uusi-Seelantilaista kulttuuria. Tuntui, etta olin todella yksin tan kaiken kanssa, kukaan taalla ei pystynyt ymmartamaan, miksi olin (olen) asiaista niin tolaltani. Media toki kasitteli asiaa, mutta vaan tasan sen yhden paivan. Voiko muuta odottaakaan, eihan se tapahtunut taalla. Koulussa kaikki alkoi olla alyttoman vaivaantuneita ja yritti vaan parhaansa mukaan piristaa mua. Kukaan ei oikein osannut suhtautua surevaan ihmiseen. Perjantaina oli baptistikirkon nuorten illassa, siella kukaan ei sanonut etta don't cry tai try not to think about it, vaan mun annettiin surra. Ei naista jutuista selvia muuten kun elamalla ne lapi. Eilen illalla istuin alas eraan ystavani kanssa ja puhuttiin koko juttu lapi. Han ei pystynyt jakamaan suruani, mutta kuunteli ja lohdutti. Mietin, etta onko epanormaalia olla nain jarkyttynyt, mutta sehan vasta epanormaalia olisi, jos ei tuntuisi missaan. Tunnen nyt todella vahvasti olevani suomalainen. Jokelan tragedia ei tapahtunut niille joillekin siella 20 000 km:n paassa, se tapahtui meille, suomalaisille.

Taalta kaukaa seuratessani voin sanoa olevani ylpea Suomen ev.-lut. kirkosta. Kritiikki kotikirkkoa kohtaan on taalla ollessani vaan koko ajan kasvanut, mutta nyt tajuan, kuinka suurta roolia kirkko nayttelee kriisitilanteissa. Ihmiset saavat tosi paikan tullen kirkosta kaipaamaansa lohtua.

"Comfort the ones who are mourning with the hope of everlasting life."

Jokela School Shooting

Aika pommi, kun aamulla alkoi kiivikavereilta tulla tekstareita: "Have you heard the news this morning... I don't wanna freak you out but there's been a high school shooting in Finland." Yhtakkia Suomi on kaikkialla. Radio- ja (kuulemma) televisiouutisten ykkosaiheena Jokelan kouluammuskelu. Menin aika pahasti tolaltani heti siita kuultuani ja koko paivan olen ollut aika shokissa. (Tiedatte kai, etta olet niita vahan herkempia ihmisia.) Kun eihan tallaista VOI tapahtua Suomessa. Kertakaikkiaan mahdotonta, kouluammuskeluthan kuuluu Yhdysvaltoihin. Koulussa kaikki opettajat oli tosi ymmartavaisia ja huolehtivaisia, olin kokolailla hajalla ja sain anteeksi kun en pystynyt keskittymaan mihinkaan. (Kemian tunnilla kaverit sijoitti viereeni valtavan nenaliinapaketin.) Miten jollain voi napsahtaa nain pahasti? Miten kukaan voi tehda tallaista? Miksi?

Ei kai voi kuin rukoilla, vaikka sekin tuntuu niin turhalta, kun ei tapahtunutta voi mitenkaan peruuttaa.

Huoh

Pitkan pahkailyn jalkeen on nyt saatu aikaan sellainen paatos, etta meikalainen vaihtaa isantaperhetta. Syyna ei ole mikaan riita tai erimielisyys, vaan perhetilanne isantaperheessa on vaan liian stressaava(pitka juttu). Nyt on tosi helpottunut olo, vihdoinkin tiedan, missa mennaan ja mita tapahtuu. Asun samassa osoitteessa kuun loppuun asti, sen jalkeen muutan joulukuun ajaksi aluevalvojan luokse Nelsoniin ja tammikuussa saan toivottavasti uuden perheen Motuekasta.(Toivottavasti uudella perheella on telkkari ja radiossa jotain muutakin kun kristitty kanava. Olen saanut tynnyrielamasta tarpeekseni, sori Anni.) Eli nyt akkia kaikki ne puolivalmiit kirjeet sielta laatikon pohjalta kuoreen ja postiin, jotta ehtii perille tahan nykyiseen osoitteeseen, uutta osoitetta kun en viela tieda. Vahan olen alkanut katua, etta joillekin (miespuolisille) edes pistin kirjeet, kun ei ole sen jalkeen juuri mitaan heista kuulunut. Siis se, etta multa saa kirjeen ei tarkota, etta on ihan vakipakolla yritettava vaantaa vastaus paperille, kaytettava siihen prosessiin kolme kuukautta ja unohdettava kaikenlainen muu yhteydenpito. =)

International Students' Dance

Eilen illalla oli Nelsonin kaupugissa koko alueen kansainvalisten oppilaiden end of year-tanssit. Huh. En ole nahnyt niin paljoa aasialaisia ihmisia kerralla sitten Kirgisian. Se siis taitaa olla vaan meidan koulu, jossa suurin osa on germaaneja. Mutta joka tapauksessa, kovat bileet ja alyttoman huonoa musiikkia. (Jos japanilaisen siskoni Kanakon musiikkimausta voi mitaan paatella, musavalinnat oli tehty enemmiston eli japanilaisten/korealaisten musiikkimaun perusteella.) Ihmisten vaatetus oli iloinen sekameteli. Tieto siita, etta minka tyyppisesta tilaisuudesta oli kyse ei ollut oikein kulkenut. Osa oli pukeutunut kuin kunnon tanssiaisiin ja osa kuin normaaliin perjantai-illan menoon. Vaihtareiden vaatevarasto on rajoitettu, joten usein pitaa improvisoida. Ystavallani Connylla oli paalla kunnon tanssiaispuku ja jalassa varvassandaalit. Tapasin ensimmaisen suomalaisen kolmeen kuukauteen! Aluella on siis toinenkin suomalaisen vaihtari, Espoon poika, joka on tammikuussa palaamassa Suomeen. Kumpikaan ei ollut uskoa, etta taalla on joku toinenkin Suomen vaihtari. Oli hammentavaa puhua suomea. Muuten ei ollut ongelmia, mutta suomen kielen intonaatio oli ihan pielessa. (Saman olin aiemmin huomannut kotivaen kanssa puhelimessa jutellessa.) Suomen kielessahan ei esimerkiksi mitaan kysymyslause-intonaatiota ole, mutta se tarttunut tuosta enkusta ja kuulostaa naurettavalta suomea puhuessa. Onko kellaan muulla vastaavia kokemuksia vietettyaan reilun tovin muunkielisten seurassa?

Liekeissa

Vahan aikaa on ollut bloginpuolella hiljaiseloa. Kai olen vaan ollut niin kiiviytymisen pyorteissa.
On aivan pakko hehkuttaa Church of Christin nuorten porukkaa Sublimea. Kaikki on niin tulessa. Kukaan ei tyydy siihen, etta pidetaan keskenamme kivaa happy family-meininglilla, vaan kaikki haluaa vieda sanomaa eteenpain. Joka viikko nuorten illassa on joku uusi. Oltiin kolmisen viikkoa takaperin Sublimen kanssa jarjestamassa nuorisotapahtumaa ja jumista Blenheimin kaupungissa. Kaikki sujui loistavasti. Voi kunpa voisin joskus nahda tallaista Hameenlinna-Vanajan seurakunnassa... Vaikka ei taallakaan taydellista ole. Kokemuksella voin nyt sanoa, etta kirkkovuodessa on ainakin se hyva puoli, ettei joka sunnuntai jauheta samaa asiaa.

Luonnonlaki

Kavin viikko sitten ensimmaista kertaa vaa'alla. Olin kylla tietoinen, etta vaihtarit tuppaa yleensa lihomaan ja aika reippaaseen tahtiin olinkin mattanyt sita ruokaa. Ajattelin, etta on tullut varmaan sellaiset 3-4 kiloa lisaa eika se nyt niin kauheasti ole. Hupsista. Olinkin lihonnut kahdeksan kiloa (siis KAHDEKSAN kiloa kolmessa kuukaudessa), nain tukevassa kunnossa en ole ollut ikina. Jos jatkan samaa tahtia, olen kotiin palatessani 32kg lihavampi kun lahtiessa. Tosiasiassa olen jo alkanut tehda asialle aika paljon, minahan en laskiksi rupea. Olen nyt kymmenen kiloa tavoitepainostani ja se on kylla liikaa. Kropallani on viela kovin arsyttava tapa lykata kaikki vararavinto vyotarolle, tuloksena naytan kuin olisin 5kk raskaana. Ystavani Graeme rohkaisevasti nimesi food babyni Evaniksi. Laihduttamiseen ei harmi kylla mitaan ihmenikseja, pitaa vaan yksinkertaisesti laittaa lautaselle vahemman ruokaa. Saapa nahda onko tama vaihtarilaskiytyminen kumoamaton luonnonlaki. Pidan teita ajantasalla edityksessani.

Do you speak Kiwi?

Uusi-Seelanti on taynna erilaisia aksentteja ja murteita, ihmisia kun on tullut joka puolelta maailmaa. Lopputulos on aika hauska.
Kiwienglanti on ollut paljon helppotajuisempaa, kuin mita oletin. Ja mika parasta, uusiseelantilaiset ymmartaa erilaisia aksentteja yleisesti tosi hyvin, eli vaikka ma en olisi aina ymmartanyt, mista on kyse, niin tulen ainakin ymmaretyksi. (Tosin joitain puupaita loytyy, joille saa suuripiirtein kirjottaa, mita yrittaa sanoa.)
I got siven new tixt missages. Tyypillista on, etta e lausutaan kuin i. Eli esimerkiksi sana better lausutaan bitter. Ja yeah lahestulkoon jii. Usein ang-aanteen tuottamisen katsotaan sanan lopussa olevan liian vaivalloista, sing lausutaan sink, everything everythink. Rentoa elamantyylia kuvaa tapa vastata kiitokseen "no worries." Oma lempisanontani on "my bad", joka tarkoittaa suurinpiirtein, etta mun moka.

Pikkuhiljaa se munkin enklanti kohenee. Ei sita itse oikein huomaa, mutta jonkinlainen merkki kai on, etta unet on alkaneet muuttua englanninkielisiksi. Suomen aksentista en varmaan koskaan paase eroon, mutta haittaako tuo. Vaikkei se varmasti ole kauneimmasta paasta, pahempiakin loytyy.

Koti-ikava

Kahden kuukauden raja ylitetty ja myonnan, etta mulla on kova koti-ikava. Vieraassa kulttuurissa elaminen ilman perheen ja ystavien tukea on ollut yllattavan rankkaa. Nyt todella arvostan sita kaveriporukkaa, joka mulla siella kotona on. On vaikeaa yrittaa luoda kaveruus- ja ystavyyssuhteita kokolailla tyhjasta. Kiwijatkiin on kohtuu helppoa tutustua, mutta tytot tuppaa olemaan melko klikkiytyvia ja viihtyy hyvin omissa poruikoissaan. Siksi mulla on kova ikava teita kaikkia siella Suomessa! Jo pelkkien kavereiden galleriakuvien katselu on valilla liian vaikeaa... Yritin vakuuttaa itselleni, ettei mulla viela voi olla koti-ikava, mutta kylla mulla on. Ei silla tavalla, etta haluaisin kotiin, kaipaan vaan kaikkia ihmisia sielta kovasti. Kirjeet ja kortit lammittavat sydanta erityisesti ja tuovat helpotusta ikavaan (vinkkivinkki). Olen myos alkanut jalleen neuloa ja leipoa pullaa. Suomalainen pulla kavi yllattavan helposti kaupaksi ja jo pelkka kardemumman tuoksu toi mulle kotoisan olon. Valilla tulee myos pienia yllattavia valopilkkuja, jotka muistuttavat kodista. Esimerkkina se, kun opettajamme Mr. Russek puhkesi kajakkireissulla laulamaan Drunken Sailoria keuhkojen pohjasta. Laulettiin sita ja Amazing Gracea siina meloessa eika kukaan muistanut sanoja oikein. Terveisia kuorolaisille.

Sea Kayak Expedition

Aloittelen kahden viikon lomaa palattuani neljan paivan melontareissulta. Tiedatte varmaan, etten ma ole koskaan ollut mikaan kauhean innokas eraihminen, ei ehka niinkaan innokkuuden kuin mahdollisuuksien puutteesta. Tai mahdollisuuksiahan loytyy, jos niita etsii. Joka tapauksessa, se muuttuu nyt. Kaikki hienoimmat kokemukseni taalla on tapahtuneet retkeilymeiningilla.
Tiistaiaamuna lahdettiin reissuun kolmenkymmenen oppilaan ja parin opettajan voimin, yhteensa parikymmenta kajakkia. Eipa siina paljoa kyselty, etta oletko melonut ennenkin, vaan pikkuruinen opastus, suoraan kajakkiin ja menoksi. Siinapahan oppii matkalla, jos ei ennen osannut. Melojaparikseni olin jo aiemmin napannut nuoren herran nimelta Travis. Tama osoittautui hyvaksi vedoksi, silla Travisilla on oma kajakki, joten taitoa loytyy ja lisaksi han on alyttoman hauskaa seuraa. Mainittuani kerran, etta olisi hauskaa, jos koko elama olisi musikaali, Travis viihdytti mua sepittamalla lauluja koko loppumatkan. Reittimme kulki pitkin rannikkoa, pitkin Abel Tasmanin luonnonpuistoa, jota motuekalaiset kutsuu takapihakseen. Melottiin melko pitkia paivia, joka ilta oli kiva paasta nukkumaan. Sentin paksuinen retki patja on siita kateva, ettei tee aamulla juurikaan mieli loikoilla. (Kohtuumarka teltta edesauttoi myos sita nousemista.) Vaikka kaikki kamat oli kuinka pakattu vesitiiviisiin pakkauksiin ja muovipusseihin, ei kuivia vaatteita juuri missaan vaiheessa paalleen saanut. Se ei onneksi haitannut, silla joka paiva oli aurinkoista ja lamminta. Tyynta suurimmaksi osaksi, paitsi toiseksi viimeisena paivana, jolloin melottiin kaikista pisin patka. Kohtalainen aallokko ja suoraan vastatuuleen. Sai meloa ihan hulluna, ettei alkanut valua taaksepain ja paastakseen eteenpain viela hullummin. Matkan kulinaristisista elamyksista sen verran, etta nalkaa ei tarvinut nahda enka varmasti paasyt vahingossa laihtumaan.
Maisemat oli tietenkin aivan uskomattomat, voiko muuta olettaa. Turkoosia vetta, sademetsaa ja valkoisia hiekkarantoja. Seudun elainkunta teki tuttavuutta, hylkeet oli leikkisalla paalla ja uiskenteli ihan vieressa. Nyt reissun jalkeen hartiat on jumissa ja kadet rakoilla, jalleen yksi elamani hienoimpia kokemuksia takana. Nyt ymmarran, miksi niin moni uusiseelantilainen ei ole koskaan kaynyt ulkomailla. Miksi pitaisi, kun oma maa on nain uskomattoman kaunis. En osaa oikein kokemustani muuten kuvailla, kun sanomalla, etta kuka voi olla uskomatta Jumalaan nahtyaan tallaista.

Tama ei jaa tahan. Erajormautuminen alkakoon.

Kirkot (edited)

Olen muutaman kuukauden ajan etsiskellyt itselleni hengellista kotia ja olen sen nyt ehka loytanyt. Vaihtoehdoista ei ainakaan ollut pulaa, Motuekassa on useita protestanttiseurakuntia. Olen kaynyt useissa eri nuorten illoissa (engl. Youth Group) ja sunnuntaijumiksissa. Yhteista kotoisen ev.-lut. seurakunnan toiminnan kanssa ei juuri ole. Youth Groupeissa meno on aika villia. Talla hetkella kayn Church of Christ-kirkon ja baptistikirkon Youth Groupeissa. Molemmilla on oma bandi, joka soittaa ylistysmusiikkia, ihmiset tanssii ja laulaa. Kaikilla laulu- tai soittotaitoisilla on mahdollisuus paasta mukaan bandiin. Ikahaarukka on erilainen kuin Poltsarin nuorten illoissa. Itse olen vanhimmasta paasta, lahes kaikki mua vanhemmat on jonkinlaisissa vetajan hommissa tai vastuutehtavissa. Opetusosuus, jos sellaista on, on paljon lyhyempi kun kotoisissa nuorten illoissa, mika on musta harmi. Baptistikirkolla on nuorten vapaaehtoiryhma Saturday Servants, ideana kaytannon diakonia auttamalla ihmisten (useimmiten vanhusten) kodeissa ja puutarhoissa ja lisaksi kaikennakoisia muita hommia, viime lauantaina istutettiin puita Keeping Motueka Beautiful-jarjeston kanssa.
Sunnuntaijumiksissa ollessa kay mielessa, etta olenko nyt tosiaan kirkossa. Ihmisia on kaiken ikaisia, mummot ei jyraa. Papeilla ei ole alboja, korkeintaan liperit kaulassa, mutta usein ei niitakaan. Musiikki on menevaa, bandin saestamaa. Saarna on yleensa Raamattuopetusta Power Point slaidien tukemana. Jos puhujalla on hyva pointti, aina joku seurakuntalainen huutaa "Amen!" Anglikaanikirkon jumiksissa on tapana nayttaa hauskoja patkia Youtubesta. Aina kun olen ilmestynyt uutena johonkin kirkkoon, mulle on tultu juttelemaan ja toivotettu tervetulleeksi, vaikea kuvitella sita tapahtuvan Hameenlinnan kirkossa. Ev.-luttina mulle on naissa kirkoissa hieman liikaa sellaista tunteilla latraamista, "oh, can you just feel the presence of God." Uskoontulon kokemista myos painotetaan aika paljon, "nyt kasi ylos kaikki ne jotka haluaa tulla uskoon"-meiningin kanssa en ole oikein mukavuusalueellani.Talla hetkella taidan viihtya baptistikirkossa parhaiten, saa nahda jamahdanko sinne vai jatkanko etsiskelya.

Raaka kiivi

Kerronpa teille tarinan keskivertoisesta motuekalaisesta nuorukaisesta.

Olly Average on 16-vuotias nuori mies. Ollyn vanhemmat ovat molemman syntyneet Uudessa-Seelannissa, sukujuuret ovat Englannissa ja Saksassa. Olly ja Ollyn sisko Sophie opiskelevat Motueka High Schoolissa eli lyhyesti Mot Highssa, Olly toiseksi viimeista vuottaan. Koulun jalkeen Olly haluaa opiskella yliopistossa joko Christchurchissa tai jos vain mahdollista Australiassa, vaikkei olekaan koskaan kaynyt Uuden-Seelannin ulkopuolella. Kolmena paivana viikossa han on toissa kaupungin toiseksi suurimmassa supermarketissa (supermarketteja on Motuekassa kaksi). Suurimmalla osalla Ollyn kavereista on koulun lisaksi myos tyopaikka. Tyonsaanti on Uudessa-Seelannissa alyttoman helppoa, lahes joka kaupalla on 'Positions available'-kyltti ikkunassa. Talvisin Olly pelaa jalkapalloa ja kesaisin kuuluu koulun uimajoukkueeseen. Joka toinen viikonloppu on peli tai kisat. Ollylla ei viela ole ajokorttia, mutta Ollyn isa opettaa hanta ajamaan aina kun tyokiireiltaan ehtii. Launtai-iltaisin Ollylla on tapana rellestaa kavereidensa kotilbileissa. Viina virtaa ja Olly polttaa satunnaisen marisatkan, onhan se sosiaalinen tapa. Kesalomalla Olly aikoo lahtea kavereidensa kanssa viikon vaellukselle etelan Alpeille. Olly ei ole koskaan seurustellut vakavasti, mutta on kaynyt useiden tyttojen kanssa treffeilla ja on onnistunut kaatamaan muutaman sankyynsa. Olly ei koskaan ota elamaa turhan vakavasti vaan elaa aina paivan kerrallaan.

Onko ketaan kotona?

Tuntuu, etta vihdoin alan kotiutua tanne. Kotiutumisella tarkoitan sita, etta uskallan syoda keksipurkista suklaakekseja lupaa kysymatta. Alan tottua isantaperheen rutiineihin, enka enaa tunne olevani vieras. En enaa meinaa jaada auton alle joka kadunkulmassa, olen jo oppinut, etta ensin pitaa katsoa oikealle ja sitten vasemmalle. Koulussa pysyn tunneilla melko hyvin karryilla, ainakin ymmarran, mista puhutaan. Tunnen kaupungin ja tiedan, missa kirjasto on. Mutta riittaako se, voinko kutsua tata kodikseni? Mita kodilla oikein tarkoitetaan? Ma miellan kodikseni yleensa kotitaloni ja perheeni. Taalla ollessani kasite "koti" on laajentunut tarkoittamaan koko Suomea. Kaikkea sita, mihin olen tottunut ja mika on turvallista. Voiko ihmisella olla vain yksi koti? Haluaisin ajatella, etta niita voi olla monta. Toivon, etta Motuekasta tulee mulle toinen koti, mutta viela se ei sita ole. Taalta puuttuu viela se olennainen, ystavien ja perheen muodostama tukiverkko.

Cancel

Voitte unohtaa onnentoivottelut. Josh a.k.a. Skinny White Boy a.k.a. El Bastardo jatti mut torstai-iltana. Tekstiviestilla. Vuorokauden olin hajalla ja mietin, etta enko taaskaan kelvannut. Sitten paatin, etta luusereiden peraan en itke.Totta kai jatetyksi tuleminen sattuu, mutta hei ihan oikeasti. Ma ansaitsen jotain vahan parempaa. Paa pystyssa eteenpain.

Motueka (Don't blink, you might miss it)

Oltuani taalla nyt reilun kuukauden lienee aika hieman kertoa, missa oikein asun. Kotikaupunkini Motueka sijaitsee etelasaaren pohjoisrannikolla, lahin "suuri" kaupunki on Nelson noin tunnin ajomatkan paassa. Kaupunkia reunustaa vuoret lahes joka puolelta. (Toisaalta mun vuoret saattaa paikallisille olla vain kukkuloita.) Motuekassa on nain talvisaikaan asukkaita ehka noin kymmenen tuhatta, kesaisin luku tuplaantuu. Kaupungin halki kulkee melko vilkkaasti liikennoity High Street jonka varrella on oikeastaan kaikki. Nain pieneksi kaupungiksi keskusta on monipuolinen, ravintoloita kymmenia ja kaikenlaisia pikkuputiikkeja, joista kotoinen Hameenlinna voi vain uneksia. Iltapaivisin paakadun varimaailma muuttuu siniseksi ja harmaaruudulliseksi kun Motueka High Schoolin oppilaat valtaa kaupungin. Oli vuorokaudenaika mika tahansa on vaki liikkeella yleensakin melko nuorta, rollaattorikansaa ei juuri nae. Oma lukunsa on kaupungin lukuisat varipilkut, erilasten vaihtoehtoisten elamantapojen kannattajat. Oma suosikkini on Donut Guy, ranskalaisen nakoinen barettipainen nuorukainen joka myy donitseja kojusta ja juttelee ohikulkijoiden kanssa. Harva se paiva kavelee vastaan kunnon ruohopollyssa olevia rastafareja, joilla polvet notkuu ja reggae soi. Hippeja on jos jonkinlaisia, yleensa niilla on kumisaappaat jalassa, ja ne ajaa pakua, jonka peruutuspeilissa roikkuu unisieppari. Oljysheikin nakoisia turbaanihemmoja loytyy myos. Noin viikko sitten oli supermarketin parkkipaikalla kuorma-auto, jonka takaosa oli pieni, hevoskarrymainen violetti talo. Peraan oli ripustettu lasten polkupyorat. Viritelma kuului selvastikin kiertolaiselamantavan omaavalle perheelle.

On ollut hieno saada kokea pienen maalaisyhteison hyvat puolet. Kadulla kavellessa tuntemattomat tervehtivat ja joskus juttelevat muutaman sanan. Kouluun kavellessa saattaa joku aivan hyvin tulla hevosella vastaan. Ihmiset tuntevat toisensa ja huolehtivat toisistaan. Jos jollekin sattuu jotain, se henkilo ei jaa anonyymiksi vaan on joku, jonka ihmiset tuntee ja jolla on nimi. Kun motuekalaisen vanhan pariskunnan talo ryostettiin, koulussamme jarjestettiin kerays heidan hyvakseen. Motuekassa on paljon sellaista hyvaa, jota haluaisin nahda jokaisessa kaupungissa ympari maailmaa.

Open Door Rule

Mainitsin aiemmin, etta mua kohdellaan taalla paljon enemman kuin lasta kuin Suomessa. Nyt voin antaa loistavan esimerkin. Kun aloin seurustella Joshin kanssa, kotona otettiin kayttoon uusi saanto, ns. avoimen oven saanto. Jos Josh on meilla, me ei saada olla mun huoneessa, vaan meidan pitaa olla jossain missa Allissa voi nahda meidat, eli toisin sanoen olohuoneessa tai keittiossa. Tama taitaa olla niita saantoja, joista ei neuvotella. Kulttuurierot astuu tassa kohdin peliin, ja Allissan uskonnollisuuskin lienee vahva tekija. Musta (suomalaisena) koko saanto on naurettava. Ihan kuin olisin 11 enka tietaisi, mita teen. Kaytannossa tama saanto tarkoittaa sita, etta tulen viettamaan melko paljon aikaa Joshin kotona. Sita kun ei onneksi ole kielletty.

Pink

Enpa todellakaan ole ahkerin bloginkirjoittaja. Saattanee osin johtua siita, etta tietokone kotona on melkoisen hidas, Windows 95, eika sen kanssa tee mieli kauhean usein tapella. Tunnen elaneeni nyt lahes kuukauden jonkinlaisessa informaatiotyhjiossa, kotiini kun ei tule sanomalehtea, eika siella ole televisiota. En ma koe telkkaria kauheasti kaipaavani, mutta olen tottunut katsomaan kympin uutiset tietaakseni suurinpiirtein mita maailmalla tapahtuu.

Sitten kaikkeen, mita on tapahtunut. Noin viikko sitten oltiin Allissan ja Kanakon kanssa reisussa, ajettiin rannikkoa pitkin etelaan, ensin Christchurchiin ja sitten Timarun kaupunkiin. Reissun syy on pitka juttu, mutta lyhyesti sanottuna Allissa kay Timarussa joka kuudes viikko tapaamassa entisia kasvattilapsiaan, joiden huoltajuutta han yrittaa saada. Automatkat oli parasta koko reissussa, paasin nakemaan vuoristoa ja uskomattoman monipuolista luontoa. Kasvusto ymparilla saattoi ensin olla tiheaa sademetsaa ja vartin paasta kuivaa vuoristomaisemaa. Kylla tama on uskomattoman kaunis maa. Elin siina luulossa, etta jokapuolella hyppii kaikenlaisia endeemisia nisakkaita, joita ei muualla nae, mutta vaarassapa olin. Uudessa-Seelannissa on tasan kaksi alkuperaista nisakaslajia, molemman lepakoita. Kaikki muut nisakkaat on tuotu tanne jostain muualta. Reissumme aikana nain enemman lampaita kuin koko aiemman elamani aikana yhteensa ja pikkuisia vastasyntyneita ihan hirveasti. Elaimille ei taalla ole mitaan erityisia talleja tai navettoja. Jos on liian kylma, niin pitaa vaan toivoa, ettei koko lauma palellu kuoliaaksi.

Sitten vahan koulusta. Alan sopeutua, vaikka muutamissa aineissa olenkin ihan pihalla. Biologiassa kasitellaan geeneja sun muuta sellaista, vaikeinta siina hommassa on sanasto. Mun matikan ryhma sen sijaan on pelkka vitsi. Kaikki varsinaiset year 12- matikan ryhmat on taynna, joten mut laitettiin eraanlaisen lyhyen matematiikan ryhmaan. Nelisen viikkoa olen nyt siella ollut ja joka ikinen tunti on tehty lahes samaa asiaa. Talla viikolla siirrytiin trigonometriaan, tehdaan ihan alkeita, eli samaa mita Suomessa seiskalla. Ilmeisesti tama ryhma on sellaisille, joilla on suuria ongelmia matikassa. On kuitenkin ihan kiva, etta on voinut siirtaa painopistetta koulusta vahan muualle.
Paras oppiaine on OutdoorEducation. Meidan opettaja, Mr. Russek on uskomattoman rento ja mukava. Muutama viikko sitten oltiin ryhman kanssa caving eli suomeksi kiipeiltiin kosteissa ja ahtaissa luolissa. Selvisi ainakin se, ettei mulla ole klaustrofobisia taipumuksia. Mun kasitys luolista on aina ollut se, etta ne on jarkyttavan kokoisia kivimuodostelmia, joissa on vetta pohjalla ja joka askel kaikuu. Aika korjata sitakin kasitysta. Se luola, johon angettiin, oli todella ahdas. Kun oltiin jonkin aikaa siella rammitty, saatiin koko porukka kasaan eraanlaiseen pieneen aukeamaan. Mr. Russek sitten kysyi, etta arvatkaa, mihin mennaan seuraavaksi. Joka ainoa osoitti kohti suurehkoa kaytavaa edessa pain. Russek totesi, etta ehei ja osoitti jotakin, joka naytti olevan luolan seinama. Tarkemmasssa tarkastelussa sielta paljastui pikkuruinen kaytava, josta oli tarkoitus ankea. Kylla oli hoikka olo sen jalkeen, kun siita lapi selvisin.
Talla viikolla oltiin OutdoorEd-ryhman kanssa vaelluksella. Nukuttiin yo teltassa ja kaikki muut paleli, paitsi mina. Olen saanut tarpeekseni kylmasta, joten puin paalle nelja lampokerrastoa ja melkein kaiken, mita mulla oli mukana. Nukuin yoni mukavasti ja kylla oli kiva kuttuilla muille seuraavana aamuna. Vaellusreissun kohokohta oli bush bashing, eli tihean kasvuston lapi tunkeutuminen sielta, missa ei mitaan polkuja ole. Monesti teki vaan mieli pysahtya ihastelemaan THS-maisemia, mutta aikaa ei ollut turhan paljoa.

Olen saanut mahdollisuuden tutustua tarkeaan nuorisokulttuurin osa-alueseen, seurusteluun. Josh koulusta pyysi mua ulos ja ollaan nyt seurusteltu jonkin aikaa. Suomen tytto ei turhia aikaillut tassa poikaystavan hankinnassa. Olin ihan jarkyttavan ihastunut Joshiin ennenkun se pyysi mua ulos. Ensimmaista kertaa elamassani tajuan, miten piinaavaa on istua luokassa sellaisen lahella, johon on todella ihastunut. Se yksityiskohdista, nyt ollaan yhdessa ja Josh on aivan loistotyyppi. Seurustelu taalla on aika mielenkiintoista. Kun mennaan ulos jonnenkin, niin jatkat tosiaan maksaa ihan kaiken. Maailmani nayttaa talla hetkella positiivisen vaaleanpunaiselta, ja yhtakkia viihdyn taalla paljon paremmin.

Kiitos kaikille kommenteista ja sahkoposteita, vastailen niihin pikkuhiljaa. Mielellani kuulen myos, etta mita sinne kuuluu.

Mutaa

Kolmas viikkoni taalla on aluillaan ja koko ajan sujuu paremmin. Allissan kanssa on valilla vahan vaikeaa. Han kun on asunut aika kauan yksin, niin kaikki pitaa olla juuri siina jarjestyksessa kun on aina ennenkin ollut. Mutta ma yritan sopeutua, muistaen, etta han tarjoaa mulle kodin ja ruokaa. Vaikeinta on ehka ollut tottua siihen, etta mua kohdellaan paljon ennemman kuin lasta kun Suomessa. Mutta siihen voin varmasti vaikuttaa omalla kaytoksellani.
Koulussa alan tutustua ihmisiin paljon paremmin. Koska meidan koulussa on niin paljon kansainvalisia oppilaita (melkein kaikki saksalaisia), ei musta olla erityisen kiinnostuneita, kaikki vaan kysyy multa, etta miten kiroillaan saksaksi. Opetin eraalle tytolle kunnon suomalaisen kirosanan, ja hanen mielestaan se kuulostaa romanttiselta.
Luonto taalla on alyttoman kaunista nain talvellakin. Kasvusto on kauneinta, mita olen koskaan nahnyt ja lapitunkemattoman tiheaa. Vesi on puhdasta ja vuoria on joka puolella.
Nain elamani ensimmaisen rugbypelin, oli kylla mielenkiintoista. Fyysisempaa kuin amerikkalainen jalkapallo, ja ainoat suojat hammas- ja alasuojat. Jatkat painii mudassa ja kasautuu toistensa paalle, voi sita testosteronin maaraa. Tuntuu, etta pitaisi sanoa, etten pitanyt koko touhusta, koska se oli niin vakivaltaista, mutta kylla sita oli kiva seurata. Niin elaimellista menoa en ole nahnyt varmaan koskaan. Urheilu on muutenkin valtava osa elamaa taalla. Lahes kaikki pelaa jossain joukkueessa. Siksi huomaan vahan nolostuvani, kun pitaa selittaa, etta en ma oikein noista joukkuelajeista...
Vaikka vielakaan taalla ei ole helppoa, nyt voin sanoa olevani onnellinen. Asiat lutviutuu ja uin yhteison jaseneksi pikkuhiljaa. Mulla on jopa kirjastokortti, mita mulle ei ole edes Hameenlinnassa. Tekemista loydan pikkuhiljaa. Taalla on paljon pienia seurakuntia, yritan katsella millaista "tarjontaa" niilla on.

G'day, mates

Tosiaan, hengissa olen selvinnyt, vaikka viikko sitten en sita uskonutkaan. Matkattuani 36h ja (linnuntieta) 20 000km, olin melko jarkyttynyt, kun perille paasin. Kaikki tuntui ihan kamalalta ja halusin vaan akkia mihin tahansa muualle. Nyt olo on parempi, vaikka olen aivan pihalla aivan kaikesta.

Mun HostMum Allissa on ihan mukava. Pitaa alkaa tottua siihen, etta mua kohdellaan kotona, koulussa ja jokapuolella paljon enemman kuin lasta kun koti-Suomessa. Mun japanilainen "sisko" Kanako on pieni ja sopo, vasta 15. Asun Motuekan pikkukaupungissa etelasaaren pohjoisosassa. Kotini on muutaman kilometrin paassa koulusta ja keskustasta. Kun olin viela Suomessa, kaikkia Uuteen-Seelantiin tulevia vaihto-oppilaita kehotettiin varautumaan siihen, etta sisalla taloissa on talvella kylmempi kuin eurooppailaisissa taloissa yleensa. Ajattelin etta whatta heck, mahan olen suomalainen! Ei siella voi olla kylmempi kuin taalla, ei ne siella tiedakaan, mita kylma on. Vaarassa olin. Talot ovat sisalta jaakylmia. Paivisin ulkona on parhaimmillaan ehka 13 astetta, oisin on pakkasta. Talojen seinissa ei ole mitaan eristeita, joten kun ulkona on kylma, on sisalla kylma. Kun herasin tanaan, oli ikkunani jaassa. Sisapuolelta. Samanlaista on kuulemma jokapaikassa taalla.

Kouluni on Motueka High. Meininki on ihan erilaista, kun suomalaisessa lukiossa. Oppiaineita on vaan muutama ja tunneilla on loysaa. Vaikka opettajia pitaakin kutsua Mr., Mrs., Ms., sir tai ma'am, on kaikki opet mukavia ja rentoja. Laksyja ei tule juuri koskaan. Olen year 12-oppilas, joten mun taytyy pitaa koulupukua. Koulupuku on ihan ok, harmaa ruudullinen vekkihame, sininen pusero ja kauluspaita. Koulupukuun liittyy tiukkoja saantoja, mutta niita ei oikein valvota, varsinkaan nyt talvella, kun on kylma. Koulupuvun kanssa pitaa olla mustat nahkakengat, joten monet tytot kayttavat "tyylikkaita" mustia skeittikenkia kouluhameen kanssa.

Uusi-Seelantilaiset (eli kiwit) on todella mukavia. Kaikki hymyilee, on positiivisia ja kiltteja ja aina avuliaita. Suiomalaisena olen tottumaton tallaiseen. Kun menin tuossa eras paiva elektroniikkakauppaan, oli myyja niin kohtelias ja avulias, etta luulin sen flirttailevan mun kanssa.

Elossa

Taalla. Hengissa. Nyt paasin ensimmaista kertaa koneelle. Kaikki on ihan hyvin. Olen oikeastaan ensimmaisen viikon aikana ollut vaan kotona, koulussa ja tavaratalossa. Ihan pihalla kaikesta ja sairaan vasynyt, mutta pahin alkushokki on jo ohi. Kylla se tasta pikkuhiljaa. Kirjoitan pian lisaa. Ne, jotka mun sahkopostiosoitteen tietaa, kirjoittakaa mulle meilia, niin saan teidan osoitteen. Laittakaa miel. mukaan myos perinteinen postiosoite, jos joskus haluatte saada kortin.

Se on menoa nyt

Tänään vielä keräännyttiin useimpien ystävien kanssa heittämään viimeisiä jäähyväisiä. Monelle olen varmaan 4-5 kertaa sanonut ne "viimeiset" hyvästit, mutta nämä todella olivat ne viimeiset. Kaikkia tulee kova ikävä, olo on hieman haikea, muttei surullinen. Haluan niin kovasti lähteä. Seuraavaa tekstiä kirjoittelen sitten periltä, kenties saisin mukaan vähän jotain uutta ja mielenkiintoisempaa. God bless y'all, you're always on my mind.

Entä jos

Kävin tänään allekirjoittamassa vakuutusyhtiössä paperin, jonka mukaan omaiseni saavat 5000 euroa, jos kuolen matkani aikana. Että jospa se benji-köysi sittenkin katkeaa.

Polttaa polttaa

Kauhea matkakuume. Päivisin lähinnä turhauttaa ja öisin iskee paniikki. Vielä reilu kymmenen päivää enkä millään jaksaisi odottaa. Sain kuulla, että mulla on NZ:ssa ainakin jonkin aikaa japanilainen "sisko", joka on vuoden nuorempi. Ihan kiva juttu, the more the merrier. Koko ajan tuntuu, että pitäisi tehdä jotain matkaa varten, mutta ei ole enää mitään järjesteltävää. Pakkaaminen on vasta aluillaan, mutta sen nyt ehtii. Huoneen voisi toki järjestää sellaiseen kuntoon, että sen kehtaa vuodeksi jättää muiden näkyville.
Olo on ollut melkoisen yksinäinen, kun kaikki on Ranskassa tai töissä tai jollain muulla verukkeella ei halua tavata mua. Tällaistako tämä kesä aina on. Ensi kesäksi pakko hankkia töitä ja kauheasti muuta menoa.

Läksiäiset

Lähdöstä tulee enemmän ja enemmän totta joka päivä. Eilen vietettiin läksiäisiäni rakkaan ystäväni Annin pihalla. Syy lähtöni biletykseen jo nyt oli srk:n Taizé-matka, jolle suurin osa ystävistäni lähti tänään aamuyöstä. Paikalla oli kavereita ja ystäviä, joilla jokaisella on aivan erityinen paikka sydämessäni. Tämä paikka säilyy ollessani hetken muilla mailla, vaikkei se siellä jokaikinen päivä olisikaan mielessä. Toivon, että palatessani saan jälleen liittyä näiden uskomattomien ihmisten seuraan, joista jokainen on mulle omalla tavallaan rakas ja erityinen. Kun olen ystävieni ympäröimänä, koen olevani aivan erityisellä tavalla siunattu.

Ei sittenkään 12 tuntia

Sain tänään tietää lentotietoja, lähtö 13.7. illalla. Lentoja ilmeisesti yhteensä 4: Hki-Lontoo, Lontoo-Sydney, Sydney-Auckland ja Auckland-Nelson. Reissuun menee ainakin puolitoista vuorokautta. Mitäköhän siitäkin matkasta tulee, kun tunnetusti väsyn jo bussimatkalla Lahteen. Onneksi ei tarvitse lentää yksin, muutama muu NZ-vaihtari tulee samoilla lennoilla.
Olen kauheasti hehkuttanut aikaeron Uuteen-Seelantiin olevan 12 tuntia. Joopa joo. Aikaero on GMT +12, eikä Suomi +12. Koska Suomi on GMT+3, on aikaero siis vähäiset yhdeksän tuntia. Kun te puluset täällä Suomessa menette nukkumaan, minäpä herään jo uuteen aamuun. Elän teitä edellä ja koen kaikki päivän riemut ennen teitä. Joten tiedoksi Maritalle, jolla on sama syntymäpäivä kun mulla: pääsen juhlimaan aiemmin! (Huomaatte ehkä kuinka yritän vahingoniloisesti repiä kaiken mahdollisen riemun irti lähdöstäni, etten vaan ehtisi panikoida ja ajatella kaikkea, mikä voi mennä pieleen.)

Kuukausi lähtöön

Ihan ensimmäiseksi suurkiitos Evelle, jota ilman en olisi voinut tätä blogia luoda.
Tarkoituksenani on kirjoitella siitä, millaista on asua vuosi toisella puolella maapalloa. Pääasiallisesti tämä blogi on kai luotu, jottei tarvitsisi kerätä erityistä sähköpostilistaa, vaan kaikki halukkaat voisivat täältä käydä kuulumisiani lukemassa.
Tekstejä tulee varmasti tippumaan mukavan epäsäännöllisesti. Tällä hetkellä en edes tiedä, onko isäntäperheelläni nettiä kotona.