Young and free

On kesa. Varsinainen koulu loppu ja menossa koulun jarkkaamat vaihtareiden aktiviteetit siksi ajaksi kun muut raukat vaantaa kokeita. Kavereiden kanssa vietetaan rentoa kesaa. Mun ongelmani on aina aiemmin ollut se, etten koskaan ole tyytyvainen siihen elamantilanteeseen, jossa olen. Aina haluan olla vahan vanhempi ja vahan fiksumpi. Nyt, kenties ensimmaista kertaa, olen tyytyvainen siihen, mita olen juuri nyt. Ma olen nuori ja vapaa. Mulla on kaikki hyvin, eika mitaan oikeita huolenaiheita. Ma olen taalla, kauniissa Uudessa-Seelannissa ja mulla on ystavia. Olen vapaa opiskelun paineista eika mua stressaa mikaan. Tulevaisuus aukeaa edessa taynna mahdollisuuksia ja olen uskaltanut alkaa unelmoida.
Vietan elamani parasta aikaa.

Olen vapaa ja vastuussa vain itsestani. Tallaista vapautta en ehka koe enaa koskaan. Kun palaan, mun pitaa todella keskittya opiskelumaailmaan ja sen jalkeen tyoelamaan. Siita alkaakin se loputon kaavakkeen tayttaminen ja tilaston tekeminen.

En enaa koskaan ole nuorempi kuin tanaan.

Suomalaisen suru

Jokelan tapahtumien myota ymmarsin, kuinka olen irrallinen suomalainen keskella Uusi-Seelantilaista kulttuuria. Tuntui, etta olin todella yksin tan kaiken kanssa, kukaan taalla ei pystynyt ymmartamaan, miksi olin (olen) asiaista niin tolaltani. Media toki kasitteli asiaa, mutta vaan tasan sen yhden paivan. Voiko muuta odottaakaan, eihan se tapahtunut taalla. Koulussa kaikki alkoi olla alyttoman vaivaantuneita ja yritti vaan parhaansa mukaan piristaa mua. Kukaan ei oikein osannut suhtautua surevaan ihmiseen. Perjantaina oli baptistikirkon nuorten illassa, siella kukaan ei sanonut etta don't cry tai try not to think about it, vaan mun annettiin surra. Ei naista jutuista selvia muuten kun elamalla ne lapi. Eilen illalla istuin alas eraan ystavani kanssa ja puhuttiin koko juttu lapi. Han ei pystynyt jakamaan suruani, mutta kuunteli ja lohdutti. Mietin, etta onko epanormaalia olla nain jarkyttynyt, mutta sehan vasta epanormaalia olisi, jos ei tuntuisi missaan. Tunnen nyt todella vahvasti olevani suomalainen. Jokelan tragedia ei tapahtunut niille joillekin siella 20 000 km:n paassa, se tapahtui meille, suomalaisille.

Taalta kaukaa seuratessani voin sanoa olevani ylpea Suomen ev.-lut. kirkosta. Kritiikki kotikirkkoa kohtaan on taalla ollessani vaan koko ajan kasvanut, mutta nyt tajuan, kuinka suurta roolia kirkko nayttelee kriisitilanteissa. Ihmiset saavat tosi paikan tullen kirkosta kaipaamaansa lohtua.

"Comfort the ones who are mourning with the hope of everlasting life."

Jokela School Shooting

Aika pommi, kun aamulla alkoi kiivikavereilta tulla tekstareita: "Have you heard the news this morning... I don't wanna freak you out but there's been a high school shooting in Finland." Yhtakkia Suomi on kaikkialla. Radio- ja (kuulemma) televisiouutisten ykkosaiheena Jokelan kouluammuskelu. Menin aika pahasti tolaltani heti siita kuultuani ja koko paivan olen ollut aika shokissa. (Tiedatte kai, etta olet niita vahan herkempia ihmisia.) Kun eihan tallaista VOI tapahtua Suomessa. Kertakaikkiaan mahdotonta, kouluammuskeluthan kuuluu Yhdysvaltoihin. Koulussa kaikki opettajat oli tosi ymmartavaisia ja huolehtivaisia, olin kokolailla hajalla ja sain anteeksi kun en pystynyt keskittymaan mihinkaan. (Kemian tunnilla kaverit sijoitti viereeni valtavan nenaliinapaketin.) Miten jollain voi napsahtaa nain pahasti? Miten kukaan voi tehda tallaista? Miksi?

Ei kai voi kuin rukoilla, vaikka sekin tuntuu niin turhalta, kun ei tapahtunutta voi mitenkaan peruuttaa.

Huoh

Pitkan pahkailyn jalkeen on nyt saatu aikaan sellainen paatos, etta meikalainen vaihtaa isantaperhetta. Syyna ei ole mikaan riita tai erimielisyys, vaan perhetilanne isantaperheessa on vaan liian stressaava(pitka juttu). Nyt on tosi helpottunut olo, vihdoinkin tiedan, missa mennaan ja mita tapahtuu. Asun samassa osoitteessa kuun loppuun asti, sen jalkeen muutan joulukuun ajaksi aluevalvojan luokse Nelsoniin ja tammikuussa saan toivottavasti uuden perheen Motuekasta.(Toivottavasti uudella perheella on telkkari ja radiossa jotain muutakin kun kristitty kanava. Olen saanut tynnyrielamasta tarpeekseni, sori Anni.) Eli nyt akkia kaikki ne puolivalmiit kirjeet sielta laatikon pohjalta kuoreen ja postiin, jotta ehtii perille tahan nykyiseen osoitteeseen, uutta osoitetta kun en viela tieda. Vahan olen alkanut katua, etta joillekin (miespuolisille) edes pistin kirjeet, kun ei ole sen jalkeen juuri mitaan heista kuulunut. Siis se, etta multa saa kirjeen ei tarkota, etta on ihan vakipakolla yritettava vaantaa vastaus paperille, kaytettava siihen prosessiin kolme kuukautta ja unohdettava kaikenlainen muu yhteydenpito. =)