Mama I'm coming home

Aika kirjoittaa viimeinen teksti taalta etelaiselta pallonpuoliskolta. Viime paiviin ja viikkoihin on mahtunut kaikenlaista ja tama lahtopaiva ikaan kuin yllatti. Koulun naytelma sujui loistavasti ja sai paikalliselta lehdistolta paljon kehuja. Kolmen paivan vaellus taman viikon alussa oli elamani rankin ja paras reissu. Vaelluskengista en luovu enaa ikina.

Tarkoituksena oli kirjoittaa syvallinen lopetusteksti, mutta paa on sellaiseen liian sekaisin. Tama on ollut elamani paras vuosi. Olen kasvanut, oppinut ja ymmartanyt. En sieda ajatellakaan, etta lahden taalta ylihuomenna. Taman kaiken taaksejattaminen tulee sarkemaan sydameni jokaisella mahdollisella tavalla. Ei sen pitanyt olla nain vaikeaa. Toisaalta, seko vasta surullista olisi, jos ei tuntuisi missaan. Se, etta lahden kyynelehtien tarkoittaa kai vain sita, etta aikani taalla on ollut erityisen arvokasta.

Uusi-Seelanti vaikenee.

High School Ball

Koko kouluvuoden odotetuin juttu eli tanssiaiset tietysti on nyt ohi. Viime lauantai kului iltaa odottaessa ja hermotessa, kampaajalla, pukua sovitellessa ja kavereiden kanssa meikkia vasatessa. Ball pidettiin koulumme salissa ja teemanahan oli se moneen kertaan mainittu Moulin Rouge. Tyylikkaasti paikalle saapuminen on iso juttu ja paikalle tulee aina satoja kaupunkilaisia juhlavieraiden saapumista katsomaan. Itsella ei suinkaan parina sisaan astellessa ollut Lenni vaan Marius kuten oli joskus puoli vuotta sitten sovittu. Host-isa oli jarkannyt meille autoksi vm. 1939 Buickin (jos siis multa kysytaan niin se oli kiiltavan musta vanhanajan auto). Mariuksen kanssa paatettiin vetaa sisaantulo oikein tyylilla, joten poseerattiin autosta ulos astuttua punaisella matolla oikein kunnolla. Sisaan vihdoin paastya kateltiin muutamat opettajat ja suunnattiin upeasti koristeltuun juhlasaliin. Siinapahan sitten ilta sujui pukuja ihastellessa, nauraessa ja tanssiessa. Jossain vaiheessa tuli illan jannittavin kohta eli Ball Kingin ja Queenin valinta. Kun lavalta kuulutettiin mun nimi, seisoin suu auki ihmetellessa kunnes ymparoivat ihmiset alkoi hosua mua lavaa kohti. Puolimatkassa loysin Kingiksi valitun Joshin (jos muistatte sen mun ekan poikaystavan) ja kiivettiin yhdessa lavalle. Oli kylla tavattoman hieno hetki. Ei silla, etta Ball Queeniksi valitseminen olisi aina pikkutytosta asti ollut mulle joku ultimate unelma, mutta kellepa se titteli ei kelpaisi. Koulun suosituin tytto? Tuskinpa, mutta ei kai mikaan ruma ankanpoikanenkaan. Kylla tallaisen vaihtarimuiston kanssa kelpaa kotiin tulla, eiko. Illan jatkosta sen verran, etta jatkobileissa (ja jatkobileiden jatkobileissa) oli melkeinpa hauskempaa kuin itse tanssiaisissa, mutta eikos se usein niin ole.

Finishing sauce

Uuden-Seelannin TV:ssa naytetaan mainosta, josta saa erittain "realistisen" kuvan suomalaisista.

Youtubesta hakusanoilla "finishing sauce" tai

http://www.youtube.com/watch?v=-SeHUD6SRvk

Luola- ja seuraelamaa

Viisi viikkoa. Edelleenkaan en laske.

Caving on tayttanyt aikataulun melko antoisasti. On jo alkanut harmittaa, ettei Suomessa ole kummoisia luolaverkostoja. Teidan on aika vaikea ehka kuvitella millaista caving on, mutta lyhykaisyydessaan: varusteiltaan se sisaltaa kyparan, otsalampun, haalarit, kumisaappaat, valjaat, koysia ja kaikennakoisia koysiin kiinnitettavia harveleita, joita en osaa suomentaa. Mita sitten kaytannossa tehdaan, vaihtelee. Angetaan koloista ja kahlataan polvillaan maanalaisten lammikkojen lapi, ryomitaan tippukivien ali, kiivetaan ja laskeudutaan seinamia ja pysahdytaan ihastelemaan kiiltomatoja. Usein fyysisesti rankkaa, ja koska kallio ei tunnetusti anna paljoa myoten, mustelmia tulee runsaasti.

Uusin juttu, mika cavingissa on opittu on SRT eli single rope technique. Perjantaina oli aiheesta kaytannon koe, jossa piti itsenaisesti tehda descend eli laskeutuminen ja ascend eli ylosmeno 12m luolanseinamaa pitkin (anteeksi kokko suomen kieli). Suoritus maaritteli, etta riittaako taidot luolareissulle, jossa tehdaan 40m vastaava. Yllattaen 12 oppilaan porukasta olin ainoa, joka lapaisi kokeen. Kaikki muut oli niin lahella, etta paastaan koko ryhma sille isommalle reissulle. On ollut itsetuntoa kohentavaa huomata, etta ma olenkin hyva tassa, enka jaa jalkeen. En ole "just a stupid exchange student", vaan parjaan siina missa muutkin. (Yleensa (Suomessa) kun olen aina ollut kaikissa kaytannonhommissa koko lailla surkea.) Luokasta valittiin kuusi SRT-taidoissaan parasta, joista nelja arvottiin lahtemaan myos ylimaaraiselle, koulun ulkopuoliselle caving-reissulle. Olin onnekkaiden joukossa, joten vietan about koko ensi torstain maan alla. Kivaa!

Otsikko sisalsi myos seuraelamaa-osuuden, joten pitaa siitakin kertoa. Olen huomannut, ettei maara-aikaseurustelu ole ollenkaan niin helppoa, kun luulin. Sita on vaikea sydanta kaskea ja maaritella etukateen, kuinka paljon toiseen kiintyy. Mutta, kun host-isa aina sanoo, "better to have loved and lost than not to have loved at all." Voinpahan muistella nuoruuteni onnea sitten, kun olen vanha ja ryppyinen.

Oho

Sain lentoliput kotimatkalle, kotiinpaluusta tuli todellisuutta.

British Airways Flight 794
Arriving at Helsinki-Vantaa
Sunday 6.7.2008 at 5.25 pm


Kuka jarkkaa vuosikymmenen kotiinpaluubileet 7.7?


Alle seitseman viikkoa jaljella. Ei silla etta laskisin.

Ei katkennut koysi

Laiskuuttani kai en ole jaksanut tanne mitaan kirjoitella. Takana loistava syysloma. Kierrettiin reilun 40 vaihtarin kanssa bussilla pohjoissaarta. Hieno reissu, hienoja maisemia ja paikkoja seka loistavaa seuraa. Reissussa oli mukana 5 (!) muuta suomalaista vaihtaria ja siitakos se riemu repesi. Kylla oli jarjettoman terapeuttista paasta jonkun kanssa puhumaan ruisleivasta ja saunasta ja kunnollisista juustohoylista. Suomea ei keskenamme puhuttu, muuten kun sinne tanne muutamia sanoja ripotellen. Taisi silti tarttua jostain mukaan entista vahvempi suomen aksentti, host dad Rick kyseli matkan jalkeen, etta puhuitkos koko matkan suomea kun englantis on noin paljon taantunut. =D

Talla reissulla paasin vihdoinkin toteuttamaan sen paljon uhatun benji-hypyn (tota "suomenkielista" sanaa en kylla tajua, kun se on englanniksi bungy). Hyppy ei ollut mistaan rumasta nosturista kuten Suomessa yleensa, vaan kirkkaan turkoosin joen ylapuolella. Vaikka olinkin melko hermona, ei se hyppy ollut niin paha kun luulin. Suunittelin kiljuvani koko alasmenomatkan, mutta happi loppui puolimatkassa. Veri pakeni paahan ja adrenaliini virtasi. Hypyn jalkeen oli todella energinen olo, tuntui, etta olisin pystynyt mihin vaan. Tekisin sen uudestaan milloin tahansa. Aiti suuttui, kun luvatta tallaisia menin loikkimaan. Bungyn riskit on kylla oikeasti ihan olemattomat, en laske sita miksikaan extremehurvasteluksi. Sellainen ongelmahan tassa on, etta nyt kun hypitty seka laskuvarjon etta kumikoyden kera, pitaa keksia jokin uusi tempaus... Ideoita?

Meikalikan Uuden-Seelannin elamaa on enaa alle kaksi kuukautta jaljella. Olen asunut taalla liki kymmenen kuukautta. Tuntuu ikuisuudelta. En halua ajatella kotiinpaluuta. En voi kuvitellakaan, etta kahden kuukauden paasta kavelen taas kesaisella Reskalla. Toisaalta alkaa kaiken maailman saannot ja rajoitukset rassata niin paljon, etta oikeastaan odotan jo sita kotoista vapautta. Tunnen olevani vahan liian vanha tahan isantaperhesysteemiin. Tunnetusti kun jonkun toisten lasten peraan katsoo viela tarkemmin kun omien... Kuinka arvostankaan sita, etta kotona omat vanhemmat luottaa muhun taysin. (Vaikka ehka sekin on muuttunut muutaman luvattoman hullutuksen seurauksena.)

Viimeinen jaksoni Motueka Highssa rullaa parhaillaan. Ainoa asia, mika koulussa suuresti innostaa on Outdoor Education. Taman jakson aiheet on caving (en kertakaikkiaan osaa suomentaa sita, "luolailu" tuskin on suomea) ja survival tramping eli selviytymisvaeltaminen. Cavingissa opetellaan ankemaan entista pienemmista kivenkoloista (onneksi en ole klaustrofobinen) ja kiipeamaan ja laskeutumaan koysien varassa. On koulussa myos onneksi draama, joka jaksaa kiinnostaa. Kesakuun loppuun on valmistumassa iso musikaalinaytelma, johon ottaa osaa varmaan puoli koulua. Itse nayttelen ylisuojelevaa lihavaa italialaista aitia, venalaista bilehiletta ja humaltunutta saksalaista. Kuukauden paasta on koulun koko vuoden odotetuin tapahtuma, ball eli tanssiaiset. Teemana tana vuonna Moulin Rouge. Common roomissa ei oikein muusta enaa puhutakaan, kun etta kuka menee kenenkin kanssa, kella on mikakin mekko ja kuka meikkaa kenet. Itsellani on onneksi jo pari, puku ja kampaaja, eli homma on suurimmaksi osaksi hanskassa.

Pinnistelkaa nyt siella viela ne vikat kouluviikot. Nauttikaa kevaasta, taalla sen kun kylmenee ja pimenee.

Syysloma, hiphei!

Siella pain alkaa ymmartaakseni olla ihana kevat, taalla syksyyntyy minka kerkiaa. Iltaisin on enaa ulkona noin kuusi astetta lamminta. (Eli se niista ihanista lampimista kesaoista.) Nykyinen kotitalo ei ole niin jaakylma kuin edellinen, mutta kylla olen sahkopeitolle ja kuumavesipulloille kiitollinen. Fleecepyjamankin etsin komeron pohjalta taas kayttoon.

Koulusta on nyt kahden viikon syysloma, eli ensimmainen jakso on ohi (kouluvuosi on jaettu neljaan jaksoon). Melonta oli se isoin juttu tassa jaksossa. En ma sita ESKIMOkaannosta (inuiitit ei osaa kaantya) joessa saanut onnistumaan, mutta haittaako tuo. Jos nyt enemmankin melonnasta innostun, niin voihan sita vaikka Suomessa sitten. Huomenna lahden 11 paivan vaihtarireissulle, kierretaan bussilla pohjoissaarta ristiin rastiin. Aika huolestuttavaa on se, etta sen reissun jalkeen olen kiertanyt Uutta-Seelantia enemman kuin Suomea. No, kotiseutumatkailua ehtii harrastaa sitten vanhana, kun ei voimat riita ulkomaille lahtoon.

Lennyn kanssa sujuu (tietenkin) tosi hyvin. Lennyn perhe on saksalainen, mutta ne on asuneet taalla yhdeksan vuotta. Tykkaan olla niilla ihan hirveasti, niiden koti tuntuu jotenkin niin tutulta ja eurooppalaiselta. Niilla on mehumaija ja kunnon juustohoyla, mita uusiseelantilaisilla ei kellaan ole. Ja samanlainen piparipurkki kun meilla Suomessa kotona. Lennyn koko perhe on aikamoisia hippeja, niilla on kahdeksan lasta, rehottava puutarha ja pihassa iso tiipii. Lennya itseaan kuvailisin ehka parhaiten sanalla amishippi. Silla on isot stereot, seinalla mersun merkki ja Buddha-juliste ja huoneen nurkassa didgeridoo. Ota siita nyt sitten selvaa! Lenny tayttaa muutaman viikon paasta kahdeksantoista. Lenny on myos Motueka High Schoolissa, tutustuttiin Outdoor Education-kurssilla. Tulevaisuudessa Lenny toivoo tekevansa jonkinlaisia eraoppaan hommia. (Mitenka tama eraopasteema nouseekaan teksteissani niin usein!)

Niin siis mitenka ma nyt tallaisen nuoren miehen kanssa yhteen paadyin. Luulin aina, etta mun unelmatyyppia olisi sellainen pari vuotta vanhempi, mua fiksumpi yliopisto-opiskelija. Eli siis Lennyn vastakohta. Kuten joku edellista tekstia kommentoikin, olen joskus sanonut, etten voisi kuvitellakaan seurustelevani, jos tiedan, ettei se homma johda mihinkaan. Jos jarkeva olisin, enhan ma tassa vaiheessa seurustelua aloittaisi, mahan tulen ihan kohta kotiin. Tiedan, etta tama juttu Lennyn kanssa tekee kotiinlahdosta entista vaikeampaa. En vaan ihan totta jaksa ajatella sita nyt. Eiko osa nuoruutta ole juuri se, etta eletaan tata hetkea? Haluan olla nuori ja vapaa ja nauttia tasta paivasta murehtimatta huomista. En halua vanhana muistella elamaani ja harmitella, etten koskaan uskaltanut todella elaa, kun aina pelkasin seurauksia.

Kypsaa?

Taysi-ikaisyys saavutettu, mitapa tassa silti turhia aikuistumaan. Kuvasta voitte ehka paatella, etta olen uuden poikaystavan itselleni haalinut. Sanotaanko vaikka, etta se oli mukava synttarilahja. Tiedan, ettei mulla ole kuin kolmisen kuukautta vaihtariaikaa jaljella, mutta en silti nae seurustelussa mitaan pahaa. Molemmat tietaa pelisaannot eika elata mitaan naiveja unelmia yhteisesta tulevaisuudesta. Lennyn filosofialla: "Better to have a short time than no time at all."

Eilen vietettiin 18-vuotissynttareitani Lennyn luona. Koska olen aiemmin tanne blogiin valittanut, etten jaksa ainaisia teinikannaysselostuksia, taytyy varoa, etten nyt itse sellaista kirjoita. Sanotaanko nyt vaan, ettei ollut mitkaan mehukestit. 18 taytetaan vain kerran, eiko. Porukkaa oli paikalla runsaasti, koulussa oli levinnyt sana synttaribileista. Paivansankari itsekin oli jonkinlaisessa laitamyotaisessa. (Jo oli aikakin mun ekat kannit kokea?) Ei mikaan negatiivinen kokemus, liikaa en juonut, mutta tarpeeksi. Kun en mikaan alkoholin suurkuluttaja ole, melko pienikin annosmaara ehtii vaikuttaa. Takalaiset pippalot lahtee kuulemani mukaan aika helposti kasista, mutta onneksi Lenny asuu sen verran kaupungin ulkopuolella, ettei sinne satunnaisia ohikulkijoita juuri eksynyt. Ihana huomata, kuinka paljon hyvia kavereita mulla on. Ei mitaan ikuisia sydanystavia, mutta sellaisia, joiden kanssa on mukava viettaa aikaa.

Lain silmissa aikuinen, tasta jatketaan. Mulla ei ole enaa mikaan kiire aikuistua, mikas sen parempi ika kuin kahdeksantoista.

(ps. Kommenteissa saa aina olla rehellinen, kriittinenkin. Aina ei tarvi myotaillen myhailla.)

Kahtaalla muttei ahtaalla

Hamminkia (?) herattaneen aprillitekstini jalkeen lienee aika kertoa, mita mulle oikeasti kuuluu. Fiilikset ei ole enaa lainkaan niin anti-Suomi kun muutama viikko sitten. Aion vaan tehda juuri niin kuin moni on ehdottanut, eli tuoda seikkailut Uudesta-Seelannista Suomeen. Ei kukaan sanele, etta mun on Suomeen palatessa harrastettava samoja juttuja kun ennenkin. En ehka tehnyt aivan selvaksi, mita tarkoitan "uudella ja vanhalla Kaarenilla." En ma persoonaltani ole mielestani muuttunut, silta osin olen se Kaaren, johon olette tottuneet. Mika on muuttunut suuresti on tulevaisuuden suunnitelmat ja ylipaatansa kaikki se, mita elamaltani haluan. Muuttunut on ajatteluni siita, mita ma voin saavuttaa ja mita en. Uskaltanen myos sanoa, etta tiukkapipo on loystynyt melkoisesti, ellei kokonaan hukkunut. Paa on taynna kaikkia ihania tulevaisuuden suunnitelmia, matkustamista, erailya, vaelluksia, seikkailuja. Ma saan olla ja tehda juuri sita, mita haluan.

Tunnustus

Taalla paassa ollaan oltu asiasta hissukseen, ainakin nyt taysi-ikaisyyteeni asti, mutta Suomen paahan uskallan aiheesta kertoa. Olen nyt jo jonkin aikaa seurustellut entisen Outdoor Education opettajani kanssa (silloinen Mr. Russeck, nyt mulle ihan vaan Sam). Opettajan ja alaikaisen oppilaan seurustelua tuskin katsottaisiin hyvalla nain pienella paikkakunnalla, siksi me ei suhteestamme kovaan aaneen viela retosteta. Keskinaista kiinnostusta oli ilmassa jo viime vuoden Outdoor Ed-kurssilla, mutta kunnolla tutustuttiin tammikuussa Samin vetamalla kalliokiipeilykurssilla. Lempi leimahti ja tassa ollaan. Aikamoinen ikaerohan meilla on, mutta Samilla on aiemminkin ollut nuorempia tyttoystavia, joten en nae sita ongelmana. Paljon on mietitty yhteista tulevaisuutta ja taalla Uudessa-Seelanissahan se on. 18 taytettyani aion jattaa vaihtariohjelman ja otan vastaan Samin mulle jarkkaaman eraoppaan homman, ainakin nyt joksikin aikaa. Mikas sen parempaa, saan nauttia luonnosta ja hyodyntaa kielitaitoani. Matkustellakin aiotaan yhdessa aika paljon, reissuista ei vaan voi tehda liian pitkia Samin 4-vuotiaan tyttaren takia.

Vahan mietin, etta uskaltaisinko tata teille kertoa, mutta paatin, etta on vihdoin aika olla rehellinen, ansaitsette sen. Ihan turha yllapitaa luuloja, etta olisin Suomeen palaamassa ensi heinakuussa. Taalla mun sydan ja koti on.

Kahtaalla

Takana upea viikko. Paasiainen isantaperheen kanssa lomamatkalla lansirannikolla. Upeita sademetsapatikoita ja vaikka mita. Rickin tuttu vei meidat Franz Josef Glacierille. Yksi harvoja jaatikoita maailmassa, joka "laskeutuu" suoraan sademetsaan. Sain myos kokeilla jaakiipeilya pystysuoraa jaaseinaa pitkin, jalassa jaapiikit ja kasissa ice-axet. Paasiaisen jalkeen oli melkein heti lahto koulun jokimelontareissulle kolmeksi paivaksi. Sanomattakin selvaa, etta upea reissu. Voitin itseni ja tein juttuja, joihin en olisi ikina uskonut pystyvani.

Voisin naista reissuista selittaa enemmankin, mutta tuntuu vahan, etta turha vaiva. Ette te kuitenkaan tajua, kuinka hienoja ja elamaa muuttavia (life changing) juttuja ne ja niin moni muu taalla on mulle ollut. Mulla on vahvasti kahtia revitty olo. Suomessa mulla on mun vanha tuttu elama ja rakkaat ihmiset. Siella mun koti on, kai. (Mista sen tietaa?) Taalla mulla on seikkailuja, taalla olen loytanyt sellaisen kaarenin, jonka olemassaoloon en uskonut. En haluaisi koskaan tulla kotiin. Haluaisin jaada tanne, menna toihin ja eraopaskurssille ja elaa elamani seikkaillen. En halua enaa olla se kaaren, joka olin Suomessa, en enaa, kun tiedan, mita voisin olla. Suomessa kaikki on sita samaa vanhaa, taalla on joka paiva uutta. Haluan olla itsenainen ja vapaa. Haluan elaa joka paiva, enka vaan selviytya paivasta toiseen. En halua tulla lukioon takaisin. En jaksa valmistautua tulevaisuuteen, joka on silloin joskus ehka. Haluan elaa nyt. Ihan oikeasti.

Ette te kuitenkaan tajua.

The Devil Herself

Tanaan lyotiin viimeinen naula baptistiseurakuntalaisuuteni arkkuun. Pastori saarnasi, kuinka kristitytkin voivat joutua helvettiin, jos eivat ole uskossaan tarpeeksi noyria ja puhtaita. Saarnan jalkeen han kehotti vakavasti pohdiskelemaan, etta tunnetko olevasi pelastettu ja mita sun pitaisi pelastuksesi eteen tehda. Lahdin kesken pois. Sunnuntaijumikseen sinne en mene enaa ikina. Ihan sama, kuinka mukavia ne ihmiset siella on, jos opetus on tallaista. Kylla sitten varmaan ihmetellaan, etta miksei se Kaaren enaa kirkossa kay ja onko senkin nyt muut houkutukset vieneet. Harmittaa vaan, etten aiemmin tajunnut lahtea latkimaan.

Climb every mountain

Ei ehka kuulosta kummoiselta, mutta olen tehnyt huikean henkilokohtaisen suorituksen. Opin eskimokaannoksen! Eilen oltiin koulun altaalla ties monettako kertaa sita vaantamassa. Olin jo melkein hyvaksynyt, etta ehka ma en nyt sita sitten opi. Aluksi ei meinannutkaan sujua, mutta sitten lopetin liiallisen yrittamisen ja hupsista! Sehan onnistui ja viela useamman kerran, ettei ollut mitaan sattuman kauppaa. Tama tarkoittaa sita, etta kun joessa keikahtaa, niin ei tarvitse siina vaan lillua ja odotella, etta ehka joku voisi tulla kaantamaan, vaan paasen itse ylos! Uima-allas on tietenkin ihan eri juttu kun virtaava joki, mutta nyt kun olen idean hokannut niin eikohan se siita.

Minahan pystyn ihan mihin vaan, kunhan en anna periksi. Siperia tai siis Uusi-Seelanti opettaa.

Taalla taas

Veli toipuu pikkuhiljaa, on jo pois sairaalasta. Paatin palata blogin pariin.

Voisin sanoa olevani jonkinlaisessa suvantovaiheessa. Takana melkein kahdeksan kuukautta taalla, edessa nelja. Palaan Suomeen heinakuun alussa. Juuri nyt tuntuu kauhean pitkalta ajalta, olisin valmis palaamaan Suomeen jo kahden kuukauden paasta. Ymmarrettavasti on aika koti-ikava, veljen onnettomuuden takia ja muutenkin. En ole onnistunut loytamaan niin hyvia kavereita kun olisin halunnut. Vaikka tunnenkin kuuluvani tanne, olen silti ulkopuolinen. Koen olevani liian vanha, koulussa kaikki on mua nuorempia. Mun ikaiset valmistui high schoolista viime vuoden lopussa ja on nyt suunnanneet yliopistoihin muille paikkakunnille. En jaksa teinihuumoria, teiniserustelua ja ennen kaikkea, teinikannaamista ja ryyppyreissutarinoita.

Koulu alkoi taas kuukausi sitten. Oppiaineina draama, Outdoor Education, fysiikka, englanti ja maori. Outdoor Education on ehdoton suosikki. Paasin Super Option-kurssille, kahdeksan tuntia viikossa. Taman jakson teemana jokimelonta. Ollaan vietetty paljon aikaa koulun uima-altaalla eskimokaannosta opetellessa. Se on kamalan vaikeaa, ja taidan olla ainoa meidan ryhmassa, joka ei vielakaan osaa sita. Harmittaa kauheasti, jos en sita opi, olisin niin paljon halunnut. Ei ehka kannattaisi verrata itseaan muihin, varsinkaan kun niilla on aika paljon kajakkikokemusta mun next-to-nothingiin verrattuna, mutta pakostihan siita tulee luuserifiilis, kun on ainoa, joka ei osaa. Draamassa eli ilmaisutaito/teatterissa aiheena on Shakespeare, juuri aloitettiin Shakespeare-festivaaleille tulevan naytelman (The Tempest) harjoittelu. En voi paljoa kehua ymmartavani Shakespeare-englantia, mutta ei sita paljoa nuo natiivipuhujatkaan tolkkua saa. Aloitin myos maorin opiskelun. En siksi, etta tulisin fluentiksi maorin puhujaksi, vaan koska koulussamme opetus on paljolti kulttuurikeskeista. Opettajamme ei puhu meille ollenkaan englantia, vaan alusta alkaen pelkkaa maoria. Jos ei muuten ymmarra, niin sitten piirretaan vaikka kuva. Ei ole tunneilla helppoa, mutta ehdottomasti paras tapa oppia, ainakin kun on alkuun paasty. Kunpa kielten opet Kalussakin tekisi tallaista useammin. Ei mitaan suomenkielisia ohjeita tai suomennoksia. Miten voi kielta oppia, jos ei sita missaan kuule tai jos ei sita koskaan puhu? No joo, tuon sanottuani myonnan, etten kylla kauheasti maoria ole ainakaan viela oppinut, paitsi etta kirja on pukapuka ja vasemman kaden keskisormi on timoti. Kuukauden aikana olen tehnyt laksyja yhteensa ehka kolme kertaa, ihan vaan, koska niita ei ole sen enempaa annettu. Fysiikan laksyjakin on aina viikko aikaa tehda. Voivoi, mitenkohan ikina osaan enaa kunnolla tehda hommia.

Koulussa olen nyt year 13-oppilas, high schoolin vikaa vuotta viedaan ja se tietaa muutamia etuoikeuksia. Ei koulupukua ja lammin common room, jossa on keittio. Common roomin ainoa ongelma on se, etta se on taynna vaihtareita. Mot Highssa on nyt noin 25 vaihtaria ja se on ihan liikaa, varsinkin, kun suurin osa on saksalaisia ja year 13-oppilaita. Kiiveilla menee hermot ja niin menee mullakin. Ei mitaan saksalaisia vastaan, mutta pitaako niiden aina paasta sanomaan sanottavansa? Outdoor Ed-ryhman kanssa oltiin vaeltamassa ja yritettiin suunistaa sumussa. Piti siinakin yhden saksalaistyton ruveta aukomaan paatansa ja jakamaan neuvoja, vaikka silla ei ollut hajuakaan missa oltiin tai minne oltiin menossa. Saksalainen on aina oikeassa ja oma tahto on pakko saada lapi. Kamalaa yleistysta eika laheskaan aina totta (Marius on saksalainen eika ollenkaan tuollainen), mutta olipahan pakko purkaa. Kaikkein torkeinta on se, etta jotkut niista saattaa esim. mun ollessa porukassa ruveta puhumaan saksaa, mita en puhu ollenkaan. Tulee pakostakin sellainen paranoidi olo, etta puhuuko ne nyt jotain musta. Koulun runsaan germaanipopulaation takia monella on koulussa aika negatiivinen kuva vaihtareista.

Motuekan baptistikirkossa kayn vielakin. Ihan vaan, koska mulla on siella kavereita ja ihmiset on yleisesti ottaen mukavia. Olen onnistunut eristamaan itseni ulkopuoliseksi jumalanpalveluksissa, olen paikalla, mutten osa sita touhua. Saarna kestaa yleensa noin 45 minuuttia ja aiheet toistaa itseaan. En enaa jaksa kuunnella, kirjoittelen saarnan aikana kirjeita tai paivakirjaa. Muut luulee, etta otan muistiinpanoja. Kirkon jalkeen mennaan usein nuorten porukalla jokeen uimaan, yhdessa syomaan jonnekin ja sita rataa. Taman sosialisoinnin takia jaksan sinne jumikseen raahautua. Perjantaiset nuorten illat on paljon kivempia, niista saan yleensa vahan enemman irti. Vaikkakin, opetusaiheet on joka ilta samaa settia ja aina lopuksi sanotaan, etta jos joku nyt haluaa tulla uskoon, nosta kasi ylos ja tule sitten tanne eteen rukoiltavaksi. Kylla on ikava Poltsarin nuorten iltoja. Siella ei ketaan painosteta mihinkaan uskon ratkaisuihin tai tulla sanomaan, etta sut on vaarin kastettu ja sut pitaisi kastaa uudestaan. Hassua, mutta erityisesti on ikava iltahartauksia. Kynttilaa ja hiljaisuutta. Maken kitaransoittoa ja punaisia laulukirjoja. Onhan se joo kivaa, etta on oma nuorten bandi, mutta ei sita metelia aina jaksa.

Talla tavalla edistyy Kaarenin Uuden-Seelannin elama. Pistakaahan kommenttia.

Tauko

Nyt tulee blogin pitamiseen jonkinmittainen tauko. Perheenjasen Suomessa oli vakavassa auto-onnettomuudessa ja toipumiseen menee kuukausia. Tuntuu epareilulta retostaa elamanmenostani taalla, kun kotona ei ole kaikki hyvin.

Ja sehan hyppasi

Uskomattoman kaunis aamu, pilveton taivas. Tanaan se siis tapahtuu. Naurattaa ja alkaa jannittaa. Aika kuluu liian hitaasti! Motuekan lentokentalle yhdeksalta aamulla. Pikkubriiffaus ja pukemaan haalaria paalle. Jattivaljaat ylle ja niin kireelle, etta melkein pystyy viela hengittamaan. Viimeiset toivomukset ja menoksi. Kadet tarisee ja jannittaa ihan hulluna. Kentan poikki kavellen ja koneeseen kuuden muun kanssa. Mietin, olenko hullu vai vaan tyhma. Valjaat kiinni kanssahyppaajaan Simoniin ja 15 minuutin lento alkaa. Huikeat maisemat vievat ajatukset hetkeksi siita, mita aion tehda. Vuoret, sademetsat ja meri. Kone saavuttaa 13 000 jalan korkeuden. Ovi auki ja ensimmaiset pihalle. Mina ja Simon viimeisena. Ryomitaan ovelle ja hetki istutaan oviaukossa. Nyt ei voi enaa kaantya takaisin. Kadet rinnalle ristiin ja Simon tonaisee meidat ulos koneesta. Paasee kimea kirkaisu. 50 sekuntia vapaapudotusta 200 km:n tuntinopeudella. Korvat samantien taysin lukossa, enka kuule mitaan. Hadin tuskin ehdin tajuta, etta olen ulkona koneesta, kun varjo aukeaa ja nykaisee ylospain. Vauhti hidastuu. Vau, olen elossa. Alan ihastella maisemia. Yritan etsia kotitaloa, mutta olen aivan sekaisin suunnista. Viitisen minuuttia liitelya ja maa lahestyy, aivan liian pian. Tukijoukot hurraa ja heiluttaa. Pehmea, joskaan ei kovin tyylikas laskeutuminen. Hengasyttaa, taisin unohtaa hengittaa. Olen lahes sanaton ja vastailen kysymyksiin jotain epaamaaraista ja tyhmaa. Olen paastani pyoralla, en tunne koskaan olleeni nain elossa.

Nain olen hypannyt tandem-laskuvarjohypyn. Muahan ei enaa kukaan nyhveroksi hauku.

Sori aiti, etten kertonut etukateen, en halunnut huolestuttaa.

Hypystani kuvattu video loytyy youtubesta hakusanoilla "kaarens adventure", jos jotakuta kiinnostaa.

Mita ne taalla syo

Uusiseelantilainen ruokakulttuuri ei jarisyttavasti eroa suomalaisesta. Meilla on aina kotona Suomessa syoty aika kansainvalisesti, joten ehka en vaan huomaa eroja.

Aamupalaksi muroja, myslia, puuroa tai PAAHTOLEIPAA. Valkoinen paahtoleipa on alkanut pursuta korvista. (Ostavat ihan mua varten nykyisin kaupan tumminta leipaa, mika on suomalaisen asteikolla aika vaaleaa sekin.) Paahtoleivan paalle laitetaan hilloa, maapahkinavoita tai Marmitea. Marmite on taman maan erikoisuus, kyseessa on kai jonkinnaikoisesta hiiva-viljalevitteesta. Vari ja maku muistuttavat lahinna jotain akselirasvaa. Ihan kauheeta.

Suurin ero suomalaisiin ruokatottumuksiin on lounaan kanssa, taalla ei lounaaksi mitaan lamminta ateriaa syoda, vaan on lahinna voileipia. Koulussa ei ole ruokalaa, mutta on Tuck Shop, josta saa ostettua aika halvalla sampyloita sun semmosia. Suurimmalla osalla on koulussa mukana joku lunch box, josta sitten ruokavalkalla syodaan kotona tehdyt evaat. Veikkaan, etta juuri tan lounashomman takia lihoin silloin aluksi niin kauheasti. En tajunnut syoda kunnolla, vaan napostelin jotain kekseja pitkin paivaa. Kylla on jengi silmat pyoreina ihmetellyt, kun olen kuvaillut suomalaista ilmaista kouluruokaa. On sitakin joskus menneisyydessa vahan syytta tullut kritisoitua....

Paivallinen (josta kaytetaan nimitysta "tea", vaikkei silloin mitaan teeta juodakaan) on sitten ihan perussettia, eli kasviksia, lihaa, perunaa, pastaa jne. Talvella on kaikki tuoreet kasvikset niin kalliita, etta suurin osa perheista turvautuu pakaste- ja sailykevihanneksiin. Punajuurella on suuri suosio, jouluna jouduin maistamaan punajuurihyyteloakin, se oli ihan kamalaa. (Oikeammin se oli kaupan mansikkahyytelojauheesta tehtya hyyteloa, johon oli lisatty punajuuren palasia.) Vaan pikkulapset juo maitoa ruoan kanssa, mua katsotaan vahan hymyillen, jos pyydan saada juoda maitoa. Monissa perheissa on (musta outo) tapa, ettei ruoan kanssa juoda mitaan, ruokapoytaan ei edes kateta laseja.

Teeta, kahvia ja Miloa juodaan paljon ja monessa valissa. Milo on kuin kaakaota, mutta vahemman makeaa. Kukaan ei omista kahvinkeitinta, kotona juodaan vaan pikakahvia.

Ruoka ostetaan tietenkin supermarketeista, joita Motuekassa on jopa kaksi. Maito ja mehu myydaan amerikkalaistyyliin oljykanisterin kokoisissa muovipulloissa. Bensemanneilla kay kerran viikossa maitomies tuomassa maitoa. Ihan kuin joskus 50-luvulla, ei Suomessa enaa tanapaivana tallaisia palveluja saa.

Suosituin take away-ruoka on brittityyliin fish&chips. Olin vahan pettynyt, kun sita ei kaarittykaan sanomalehteen, niin kuin enkun tunnin videoissa! Kuulemma on nykyaikainen painomuste niin myrkyllista, etteivat saa enaa sanomalehteen kaaria.

Sanomattakin on selvaa, etta ruisleipaa on ikava. Karjalanpiirakoita, lihapullia ja perunamuussia, niita kun saisi. Kotiruokaikavaa saan aina helpotettua pullaa leipomalla. Ei tarvi kun nuuhkaista kardemummapurkkia ja tulee kotoisa olo. Pullasta tykkaa kaikki. Jos illalla leivon, seuraavana aamuna ihmetellaan, etta mihinkas se kaikki katosi.

Lampaan irtiotto

Olen tassa nyt pitanyt Motueka Baptistia omana hengellisena kotina. Nyt yhtakkia silmani ovat avautuneet sille, kuinka paljon mataa siinakin kirkossa on. Olen ollut kuin mikakin aivoton lammas ja mennyt hyvaksyntaa hakiessa muiden perassa. Mikapa ihmisella sen suurempi tarve kuin kuulua porukkaan. Nyt on lopulta palanut kaami tekopyhyyteen!

Kirkossamme kaikilla tuntuu olevan ainakin kielilla puhumisen armolahja ja aaneen julistamaton kilpailu (ns.) armolahjojen runsaudesta itse kullakin on kova. (Sulkeissa oleva "ns.", koska en usko suurimman osan naista olevan Jumalalta peraisin.) Aina yleisen rukouksen aikana suurin osa mutisee kielilla ainakin niin kovaa, etta naapurit kuulee ja tajuaa, etta tassa on nyt tosi uskova vieressa istumassa. (Kielien tulkintaa ei tietenkaan ole.) Jos ei mutista kielilla, niin sitten ainakin hymistaan rukouksen aikana jotain tyyliin: "Mmm, thank you Jesus. Halleluja, thank you Lord." Ma kun olen aina oppinut, etta on epakohteliasta puhua toisen paalle ja mutista omiaan toisen puhuessa. Koko jumalanpalvelus on yhta ylistysta, mitaan muuta kun ylistysbiiseja ei koskaan lauleta. Jengi laulaa kadet kohotettuina ja kasvoilla autuas ilme. Pastori kaskee antaa Pyhan Hengen virrata ja siina sitten seistaan naama autuaana Pyhaa Henkea fiilistellen varmaan vartti. Milloin kristinuskosta tuli joku tunne tai kokemus?

Aina vaan fiilistellaan. Kun kokoonnutaan tyttojen soluun (eli tutkimaan Raamattua ja rukoilemaan), rukoillessa pitaa tietenkin laittaa joku tunteita esiin manipuloiva nyyhkisylistys soimaan ja siina sitten kohotellaan kasia ja ylistetaan ja oikein tunnetaan Jumalan lasnaoloa. Ihan ufoa evankelisluterilaiselle. Kylla on monesti tullut mieleen oman seurakunnan jumikset ja nuorten illat, niissa ei ainakaan kukaan teeskentele tai painosta "ottamaan Jeesusta vastaan." Ongelmiin saa oikeata apua, kun taas taalla on vastaus kaikkeen "Jeesuksen sydameen ottaminen."

Asioita, joita pidetaan yleisina kristillisina arvoina ei voi oikein kyseenalaistaa, eika niista saa keskusteluakaan aikaan. Kristityt kayttavat usein ilmaisua "vain kuolleet kalat uivat virran mukana." Mita muuta kuin myotavirtaan uimista on kristityn yhteison normien lammasmainen hyvaksyminen sen enempaa kyseenalaistamatta?

Tekstista tuli ehka vahan liian rankka, mutta mua todella arsyttaa. Tosi asia on se, etta tassa kirkossa tulen varmaan jatkossakin kaymaan, ihan vain siksi, etta siella suurin osa mun ystavista on. (Myotavirtaan, myotavirtaan...) Olen nyt ymmartanyt, etta ma en Jumalaa minkaan kirkon opeista suoraan loyda vaan mun on tehtava etsintani itse.

Valiaikatiedote

Vaikka joku voisi luulla toisin, blogini viimeaikainen hiljaiselo ei johdu armottomasta kesabiletyksesta ja siita, etten olisi koneen aarelle ehtinyt, vaan siita, ettei mitaan kirjottamisen arvoista ole mielestani ollut. Muutaman viikon oli reissaamassa saaren itarannikkoa ristiin rastiin. Taas tuli kaytya lahempana Etelamannerta, melkein Uuden-Seelannin etelakarjessa. Matkan aikana sain uusia ystavia, nain albatrosseja (myoh. huom: lisaa aan pisteet) ja eraalla venereissulla havaitsin, ettei se Tyynimeri mitenkaan kovin tyyni ollut. Enempaa en matkakertomuksellani tylsistyta, mielenkiintoisen matkakuvauksen kirjoittamiseen olen aivan liian keskinkertainen kirjoittaja.

Kesaloma jatkuu yha ja kuuma on. Onneksi mummolla on naapurissa uima-allas. Olen saanut tarpeekseni lohoilysta (tylsaa!), onneksi koulu jatkuu muutaman viikon paasta. Olen tehnyt moraalisen paatoksen opiskella tana vuonna ahkerammin. Viime vuonna en saanut mitaan aikaan, en tunne oppineeni juuri mitaan, ja se harmittaa. Kaytin vahan turhan tehokkaasti mahdollisuuden kerrankin ottaa vahan rennommin. Hikarointia yritan tanakin vuonna valttaa, mutta aivan varmasti teen enemman hommia.

Kaveritilanteeni on talla hetkella ihan riittava, vaikka eihan mulla mitaan kotoiseen kaveriporukkaan verrattavaa ole. Silti olen ihan tyytyvainen, en ole yksinainen. Saksan poika Marius taitaa olla parhaita ystaviani talla hetkella. Mitaan ikuisia sydanystavia en taalta olettanutkaan loytavani, kunhan on mukavia kavereita, joiden kanssa viettaa aikaa. Kiivitytoilla on yha ne samat tiiviit kaveriporukkansa, niihin en enaa edes yrita ankea. (Sitapaitsi useimmat kiivijatkat on paljon mukavampiakin.)

Perheessa sujuu kaikki hyvin. Kanako, joka oli "siskoni" Allissan luona ja asui jonkin aikaa muualla, tulee myos tanne Bensemannien luokse loppuajaksi asumaan. Todella jalomielista Bensemanneilta, silla heidan ei aluksi pitanyt ottaa luokseen yhtakaan vaihtaria.

Niille, joita kiinnostaa vaihtarilaskiytymiseni, voin kertoa, etta olen saanut pudotettua kahdeksasta lisakilosta viiteen. Sekin on viela liikaa, mutta alaspain pyritaan. Kayn nyt koululla uimatreeneissa kolme kertaa viikossa ja lisaksi useana aamuna omin pain uimassa kuudesta seitsemaan. Taalla on musta tosi hienoa, etta nainkin "vanhana" voi alottaa jonkin urheilulajin, Suomessa se on vahan niin, etta joko alotit ala-asteella tai sitten et ollenkaan. (Mun saalittavista aikuisbalettiyrityksista ei sitten puhuta!) Lisaksi olen pyoraillyt ja lenkkeilyt jonkin verran, etta ainakaan liikunnan puutteesta lihominen ei johdu.

Olen nyt ollut taalla yli kuusi kuukautta, eli puolivali on jo takana. Pelottaa, etta heti, kun olostaan alkaa todella nauttia, aika hujahtaa ohi pikavauhtia. Aika paljon olen muutoksia itsessani ja ajatusmaailmassani havainnut, vaikken tiedakaan, onko ne normaaleja ian myota tapahtuvia muutoksia vai vaihtarivuoden aikaansaannoksia. Tunnistan omia heikkouksiani paljon entista paremmin, ja sehan on hyva, koska sitten niille voi tehdakin jotain.

Hello goodbye

Chrissy, josta oli etenkin parin viime kuukauden aikana tullut mun paras ystava taalla, lahti eilen kotimatkalle Saksaan. On ihmeellista, kuinka nopeasti voi perustaa vahvoja ystavyyssuhteita. Chrissyn ja mun tapauksessa se johtui varmaan samanlaisista elamanarvoista ja tietenkin siita, etta ollaan vaihtareina yhta alieneita taalla Motuekassa ja saatiin tukea toisistamme. Tietenkin puhuttiin siita, kuinka kaydaan toistemme luona lahivuosina, muistaen, kuinka pelottavan helppo on menettaa yhteys johonkuhun, joka nyt tuntuu tosi tarkealta henkilolta ja ikuiselta ystavalta.

Koko vaihtarivuosi on taynna tutustumisia ja jaahyvaisia. Olen ymmartanyt, etta laheisten ystavien maara on rajallinen. Kavereita voi olla kymmenia. Tosiystavia, jotka tietaa missa oikeasti menet, ei kovinkaan montaa. Ystavista aidosti valittaa, kavereiden kanssa on kiva hengata. Tulee huono omatunto nain sanoessa, mutta ei yhdella ihmisella riita energiaa kaikkien murheista valittamiseen. Siina ehkapa merkittava vaihtarivuoden opetus! Toinen tarkea opetus lienee se, ettei kaikkia voi aina miellyttaa. Itavaltalainen Fabian ei suostu puhumaan mulle, koska luulee, etta neuvoin sen tyttoystavaa Judithia jattamaan sen, mita en siis tietenkaan tehnyt (joo, pitka juttu). Ennen mua stressasi ihan kauheasti, jos huomasin, ettei joku tykkaa musta tai on mulle vihanen. Nyt ei haittaa juurikaan, varsinkin, kun tiedan olevani syyton.

Nyt varmaan mietitte, etta minkakohanlaisen haikailemattoman Kaarenin saatte takaisin...

Nousevan auringon maa (Eiku...)

Talla kertaa toivotin uutta vuotta tervetulleeksi vahan erilaisella tavalla. Noustiin aamulla viidelta katsomaan auringonnousua. Nain maailman ensimmaisten ihmisten joukossa auringon nousevan vuoteen 2008. Tallaisina hetkina sita aina mietin, etta kuinka tajuttoman kaukana kotoa olenkaan.

Toivotan kaikille oikein onnellista ja rauhallista uutta vuotta 2008. Puolen vuoden paasta nahdaan jo.