Veli toipuu pikkuhiljaa, on jo pois sairaalasta. Paatin palata blogin pariin.
Voisin sanoa olevani jonkinlaisessa suvantovaiheessa. Takana melkein kahdeksan kuukautta taalla, edessa nelja. Palaan Suomeen heinakuun alussa. Juuri nyt tuntuu kauhean pitkalta ajalta, olisin valmis palaamaan Suomeen jo kahden kuukauden paasta. Ymmarrettavasti on aika koti-ikava, veljen onnettomuuden takia ja muutenkin. En ole onnistunut loytamaan niin hyvia kavereita kun olisin halunnut. Vaikka tunnenkin kuuluvani tanne, olen silti ulkopuolinen. Koen olevani liian vanha, koulussa kaikki on mua nuorempia. Mun ikaiset valmistui high schoolista viime vuoden lopussa ja on nyt suunnanneet yliopistoihin muille paikkakunnille. En jaksa teinihuumoria, teiniserustelua ja ennen kaikkea, teinikannaamista ja ryyppyreissutarinoita.
Koulu alkoi taas kuukausi sitten. Oppiaineina draama, Outdoor Education, fysiikka, englanti ja maori. Outdoor Education on ehdoton suosikki. Paasin Super Option-kurssille, kahdeksan tuntia viikossa. Taman jakson teemana jokimelonta. Ollaan vietetty paljon aikaa koulun uima-altaalla eskimokaannosta opetellessa. Se on kamalan vaikeaa, ja taidan olla ainoa meidan ryhmassa, joka ei vielakaan osaa sita. Harmittaa kauheasti, jos en sita opi, olisin niin paljon halunnut. Ei ehka kannattaisi verrata itseaan muihin, varsinkaan kun niilla on aika paljon kajakkikokemusta mun next-to-nothingiin verrattuna, mutta pakostihan siita tulee luuserifiilis, kun on ainoa, joka ei osaa. Draamassa eli ilmaisutaito/teatterissa aiheena on Shakespeare, juuri aloitettiin Shakespeare-festivaaleille tulevan naytelman (The Tempest) harjoittelu. En voi paljoa kehua ymmartavani Shakespeare-englantia, mutta ei sita paljoa nuo natiivipuhujatkaan tolkkua saa. Aloitin myos maorin opiskelun. En siksi, etta tulisin fluentiksi maorin puhujaksi, vaan koska koulussamme opetus on paljolti kulttuurikeskeista. Opettajamme ei puhu meille ollenkaan englantia, vaan alusta alkaen pelkkaa maoria. Jos ei muuten ymmarra, niin sitten piirretaan vaikka kuva. Ei ole tunneilla helppoa, mutta ehdottomasti paras tapa oppia, ainakin kun on alkuun paasty. Kunpa kielten opet Kalussakin tekisi tallaista useammin. Ei mitaan suomenkielisia ohjeita tai suomennoksia. Miten voi kielta oppia, jos ei sita missaan kuule tai jos ei sita koskaan puhu? No joo, tuon sanottuani myonnan, etten kylla kauheasti maoria ole ainakaan viela oppinut, paitsi etta kirja on pukapuka ja vasemman kaden keskisormi on timoti. Kuukauden aikana olen tehnyt laksyja yhteensa ehka kolme kertaa, ihan vaan, koska niita ei ole sen enempaa annettu. Fysiikan laksyjakin on aina viikko aikaa tehda. Voivoi, mitenkohan ikina osaan enaa kunnolla tehda hommia.
Koulussa olen nyt year 13-oppilas, high schoolin vikaa vuotta viedaan ja se tietaa muutamia etuoikeuksia. Ei koulupukua ja lammin common room, jossa on keittio. Common roomin ainoa ongelma on se, etta se on taynna vaihtareita. Mot Highssa on nyt noin 25 vaihtaria ja se on ihan liikaa, varsinkin, kun suurin osa on saksalaisia ja year 13-oppilaita. Kiiveilla menee hermot ja niin menee mullakin. Ei mitaan saksalaisia vastaan, mutta pitaako niiden aina paasta sanomaan sanottavansa? Outdoor Ed-ryhman kanssa oltiin vaeltamassa ja yritettiin suunistaa sumussa. Piti siinakin yhden saksalaistyton ruveta aukomaan paatansa ja jakamaan neuvoja, vaikka silla ei ollut hajuakaan missa oltiin tai minne oltiin menossa. Saksalainen on aina oikeassa ja oma tahto on pakko saada lapi. Kamalaa yleistysta eika laheskaan aina totta (Marius on saksalainen eika ollenkaan tuollainen), mutta olipahan pakko purkaa. Kaikkein torkeinta on se, etta jotkut niista saattaa esim. mun ollessa porukassa ruveta puhumaan saksaa, mita en puhu ollenkaan. Tulee pakostakin sellainen paranoidi olo, etta puhuuko ne nyt jotain musta. Koulun runsaan germaanipopulaation takia monella on koulussa aika negatiivinen kuva vaihtareista.
Motuekan baptistikirkossa kayn vielakin. Ihan vaan, koska mulla on siella kavereita ja ihmiset on yleisesti ottaen mukavia. Olen onnistunut eristamaan itseni ulkopuoliseksi jumalanpalveluksissa, olen paikalla, mutten osa sita touhua. Saarna kestaa yleensa noin 45 minuuttia ja aiheet toistaa itseaan. En enaa jaksa kuunnella, kirjoittelen saarnan aikana kirjeita tai paivakirjaa. Muut luulee, etta otan muistiinpanoja. Kirkon jalkeen mennaan usein nuorten porukalla jokeen uimaan, yhdessa syomaan jonnekin ja sita rataa. Taman sosialisoinnin takia jaksan sinne jumikseen raahautua. Perjantaiset nuorten illat on paljon kivempia, niista saan yleensa vahan enemman irti. Vaikkakin, opetusaiheet on joka ilta samaa settia ja aina lopuksi sanotaan, etta jos joku nyt haluaa tulla uskoon, nosta kasi ylos ja tule sitten tanne eteen rukoiltavaksi. Kylla on ikava Poltsarin nuorten iltoja. Siella ei ketaan painosteta mihinkaan uskon ratkaisuihin tai tulla sanomaan, etta sut on vaarin kastettu ja sut pitaisi kastaa uudestaan. Hassua, mutta erityisesti on ikava iltahartauksia. Kynttilaa ja hiljaisuutta. Maken kitaransoittoa ja punaisia laulukirjoja. Onhan se joo kivaa, etta on oma nuorten bandi, mutta ei sita metelia aina jaksa.
Talla tavalla edistyy Kaarenin Uuden-Seelannin elama. Pistakaahan kommenttia.
