Koti-ikava

Kahden kuukauden raja ylitetty ja myonnan, etta mulla on kova koti-ikava. Vieraassa kulttuurissa elaminen ilman perheen ja ystavien tukea on ollut yllattavan rankkaa. Nyt todella arvostan sita kaveriporukkaa, joka mulla siella kotona on. On vaikeaa yrittaa luoda kaveruus- ja ystavyyssuhteita kokolailla tyhjasta. Kiwijatkiin on kohtuu helppoa tutustua, mutta tytot tuppaa olemaan melko klikkiytyvia ja viihtyy hyvin omissa poruikoissaan. Siksi mulla on kova ikava teita kaikkia siella Suomessa! Jo pelkkien kavereiden galleriakuvien katselu on valilla liian vaikeaa... Yritin vakuuttaa itselleni, ettei mulla viela voi olla koti-ikava, mutta kylla mulla on. Ei silla tavalla, etta haluaisin kotiin, kaipaan vaan kaikkia ihmisia sielta kovasti. Kirjeet ja kortit lammittavat sydanta erityisesti ja tuovat helpotusta ikavaan (vinkkivinkki). Olen myos alkanut jalleen neuloa ja leipoa pullaa. Suomalainen pulla kavi yllattavan helposti kaupaksi ja jo pelkka kardemumman tuoksu toi mulle kotoisan olon. Valilla tulee myos pienia yllattavia valopilkkuja, jotka muistuttavat kodista. Esimerkkina se, kun opettajamme Mr. Russek puhkesi kajakkireissulla laulamaan Drunken Sailoria keuhkojen pohjasta. Laulettiin sita ja Amazing Gracea siina meloessa eika kukaan muistanut sanoja oikein. Terveisia kuorolaisille.

Sea Kayak Expedition

Aloittelen kahden viikon lomaa palattuani neljan paivan melontareissulta. Tiedatte varmaan, etten ma ole koskaan ollut mikaan kauhean innokas eraihminen, ei ehka niinkaan innokkuuden kuin mahdollisuuksien puutteesta. Tai mahdollisuuksiahan loytyy, jos niita etsii. Joka tapauksessa, se muuttuu nyt. Kaikki hienoimmat kokemukseni taalla on tapahtuneet retkeilymeiningilla.
Tiistaiaamuna lahdettiin reissuun kolmenkymmenen oppilaan ja parin opettajan voimin, yhteensa parikymmenta kajakkia. Eipa siina paljoa kyselty, etta oletko melonut ennenkin, vaan pikkuruinen opastus, suoraan kajakkiin ja menoksi. Siinapahan oppii matkalla, jos ei ennen osannut. Melojaparikseni olin jo aiemmin napannut nuoren herran nimelta Travis. Tama osoittautui hyvaksi vedoksi, silla Travisilla on oma kajakki, joten taitoa loytyy ja lisaksi han on alyttoman hauskaa seuraa. Mainittuani kerran, etta olisi hauskaa, jos koko elama olisi musikaali, Travis viihdytti mua sepittamalla lauluja koko loppumatkan. Reittimme kulki pitkin rannikkoa, pitkin Abel Tasmanin luonnonpuistoa, jota motuekalaiset kutsuu takapihakseen. Melottiin melko pitkia paivia, joka ilta oli kiva paasta nukkumaan. Sentin paksuinen retki patja on siita kateva, ettei tee aamulla juurikaan mieli loikoilla. (Kohtuumarka teltta edesauttoi myos sita nousemista.) Vaikka kaikki kamat oli kuinka pakattu vesitiiviisiin pakkauksiin ja muovipusseihin, ei kuivia vaatteita juuri missaan vaiheessa paalleen saanut. Se ei onneksi haitannut, silla joka paiva oli aurinkoista ja lamminta. Tyynta suurimmaksi osaksi, paitsi toiseksi viimeisena paivana, jolloin melottiin kaikista pisin patka. Kohtalainen aallokko ja suoraan vastatuuleen. Sai meloa ihan hulluna, ettei alkanut valua taaksepain ja paastakseen eteenpain viela hullummin. Matkan kulinaristisista elamyksista sen verran, etta nalkaa ei tarvinut nahda enka varmasti paasyt vahingossa laihtumaan.
Maisemat oli tietenkin aivan uskomattomat, voiko muuta olettaa. Turkoosia vetta, sademetsaa ja valkoisia hiekkarantoja. Seudun elainkunta teki tuttavuutta, hylkeet oli leikkisalla paalla ja uiskenteli ihan vieressa. Nyt reissun jalkeen hartiat on jumissa ja kadet rakoilla, jalleen yksi elamani hienoimpia kokemuksia takana. Nyt ymmarran, miksi niin moni uusiseelantilainen ei ole koskaan kaynyt ulkomailla. Miksi pitaisi, kun oma maa on nain uskomattoman kaunis. En osaa oikein kokemustani muuten kuvailla, kun sanomalla, etta kuka voi olla uskomatta Jumalaan nahtyaan tallaista.

Tama ei jaa tahan. Erajormautuminen alkakoon.

Kirkot (edited)

Olen muutaman kuukauden ajan etsiskellyt itselleni hengellista kotia ja olen sen nyt ehka loytanyt. Vaihtoehdoista ei ainakaan ollut pulaa, Motuekassa on useita protestanttiseurakuntia. Olen kaynyt useissa eri nuorten illoissa (engl. Youth Group) ja sunnuntaijumiksissa. Yhteista kotoisen ev.-lut. seurakunnan toiminnan kanssa ei juuri ole. Youth Groupeissa meno on aika villia. Talla hetkella kayn Church of Christ-kirkon ja baptistikirkon Youth Groupeissa. Molemmilla on oma bandi, joka soittaa ylistysmusiikkia, ihmiset tanssii ja laulaa. Kaikilla laulu- tai soittotaitoisilla on mahdollisuus paasta mukaan bandiin. Ikahaarukka on erilainen kuin Poltsarin nuorten illoissa. Itse olen vanhimmasta paasta, lahes kaikki mua vanhemmat on jonkinlaisissa vetajan hommissa tai vastuutehtavissa. Opetusosuus, jos sellaista on, on paljon lyhyempi kun kotoisissa nuorten illoissa, mika on musta harmi. Baptistikirkolla on nuorten vapaaehtoiryhma Saturday Servants, ideana kaytannon diakonia auttamalla ihmisten (useimmiten vanhusten) kodeissa ja puutarhoissa ja lisaksi kaikennakoisia muita hommia, viime lauantaina istutettiin puita Keeping Motueka Beautiful-jarjeston kanssa.
Sunnuntaijumiksissa ollessa kay mielessa, etta olenko nyt tosiaan kirkossa. Ihmisia on kaiken ikaisia, mummot ei jyraa. Papeilla ei ole alboja, korkeintaan liperit kaulassa, mutta usein ei niitakaan. Musiikki on menevaa, bandin saestamaa. Saarna on yleensa Raamattuopetusta Power Point slaidien tukemana. Jos puhujalla on hyva pointti, aina joku seurakuntalainen huutaa "Amen!" Anglikaanikirkon jumiksissa on tapana nayttaa hauskoja patkia Youtubesta. Aina kun olen ilmestynyt uutena johonkin kirkkoon, mulle on tultu juttelemaan ja toivotettu tervetulleeksi, vaikea kuvitella sita tapahtuvan Hameenlinnan kirkossa. Ev.-luttina mulle on naissa kirkoissa hieman liikaa sellaista tunteilla latraamista, "oh, can you just feel the presence of God." Uskoontulon kokemista myos painotetaan aika paljon, "nyt kasi ylos kaikki ne jotka haluaa tulla uskoon"-meiningin kanssa en ole oikein mukavuusalueellani.Talla hetkella taidan viihtya baptistikirkossa parhaiten, saa nahda jamahdanko sinne vai jatkanko etsiskelya.

Raaka kiivi

Kerronpa teille tarinan keskivertoisesta motuekalaisesta nuorukaisesta.

Olly Average on 16-vuotias nuori mies. Ollyn vanhemmat ovat molemman syntyneet Uudessa-Seelannissa, sukujuuret ovat Englannissa ja Saksassa. Olly ja Ollyn sisko Sophie opiskelevat Motueka High Schoolissa eli lyhyesti Mot Highssa, Olly toiseksi viimeista vuottaan. Koulun jalkeen Olly haluaa opiskella yliopistossa joko Christchurchissa tai jos vain mahdollista Australiassa, vaikkei olekaan koskaan kaynyt Uuden-Seelannin ulkopuolella. Kolmena paivana viikossa han on toissa kaupungin toiseksi suurimmassa supermarketissa (supermarketteja on Motuekassa kaksi). Suurimmalla osalla Ollyn kavereista on koulun lisaksi myos tyopaikka. Tyonsaanti on Uudessa-Seelannissa alyttoman helppoa, lahes joka kaupalla on 'Positions available'-kyltti ikkunassa. Talvisin Olly pelaa jalkapalloa ja kesaisin kuuluu koulun uimajoukkueeseen. Joka toinen viikonloppu on peli tai kisat. Ollylla ei viela ole ajokorttia, mutta Ollyn isa opettaa hanta ajamaan aina kun tyokiireiltaan ehtii. Launtai-iltaisin Ollylla on tapana rellestaa kavereidensa kotilbileissa. Viina virtaa ja Olly polttaa satunnaisen marisatkan, onhan se sosiaalinen tapa. Kesalomalla Olly aikoo lahtea kavereidensa kanssa viikon vaellukselle etelan Alpeille. Olly ei ole koskaan seurustellut vakavasti, mutta on kaynyt useiden tyttojen kanssa treffeilla ja on onnistunut kaatamaan muutaman sankyynsa. Olly ei koskaan ota elamaa turhan vakavasti vaan elaa aina paivan kerrallaan.

Onko ketaan kotona?

Tuntuu, etta vihdoin alan kotiutua tanne. Kotiutumisella tarkoitan sita, etta uskallan syoda keksipurkista suklaakekseja lupaa kysymatta. Alan tottua isantaperheen rutiineihin, enka enaa tunne olevani vieras. En enaa meinaa jaada auton alle joka kadunkulmassa, olen jo oppinut, etta ensin pitaa katsoa oikealle ja sitten vasemmalle. Koulussa pysyn tunneilla melko hyvin karryilla, ainakin ymmarran, mista puhutaan. Tunnen kaupungin ja tiedan, missa kirjasto on. Mutta riittaako se, voinko kutsua tata kodikseni? Mita kodilla oikein tarkoitetaan? Ma miellan kodikseni yleensa kotitaloni ja perheeni. Taalla ollessani kasite "koti" on laajentunut tarkoittamaan koko Suomea. Kaikkea sita, mihin olen tottunut ja mika on turvallista. Voiko ihmisella olla vain yksi koti? Haluaisin ajatella, etta niita voi olla monta. Toivon, etta Motuekasta tulee mulle toinen koti, mutta viela se ei sita ole. Taalta puuttuu viela se olennainen, ystavien ja perheen muodostama tukiverkko.